Luin mielenkiinnolla aamun Taloussanomista uutisen, jonka mukaan Free Record Shop, tuo kauppa, jonne menen vain ellei levyä muualta löydy, aikoo vaihtaa konseptiaan paikatakseen notkahtanutta äänitemyyntiä. Tällä hetkellähän tilanne on sellainen, että yhtiön ostopäällikön mukaan ”parhaiten tekevät kauppansa keskihintaiset, niin sanotun mid price -luokan levyt, joilla ei ole enää terävintä uutuusarvoa”. Kohtalaisen kokoisen summan levyihin käyttävänä ihmisenä voisin tässä kohdassa sanoa, että varmasti tämä Free Record Shopin kohdalla pitääkin paikkansa, sillä siellä normaalihintaiset levyt ovat keskimäärin pari euroa kalliimpia kuin muualla, jolloin juuri ne ota kolme kympillä -kampanjat varmasti purevat paremmin.
Mutta mielenkiinnolla jään odottamaan sitä, minkälaisen ostoelämyksen liike aikoo levykauppaan menemisestä paketoida, koska tällä hetkellä ”levykauppaan menemistä tai CD-levyn ostamista ei ole millään tavalla markkinoitu elämyksenä tai vaihtoehtona kirjan ostamiselle tai elokuviin menemiselle”. Se saakin varmasti olla melkoinen, että netistä musiikkinsa hankkiva väestönosa jaksaa raahautua fyysisesti paikalle. Henkilökohtaisesti saan suuremmat kiksit pienempien, ketjuihin kuulumattomien liikkeiden tunnelmasta ja joskus jo pelkästä asiakaskunnasta. Jotain opittavaa?
Ah, mä reagoin ihan samaan. Elämyksellisyys. Ehkä levyputiikkeihin tulee jonglöörit ja pellet. Tai mahdollisuus maksaa ostoksensa kännykällä!
Elämyksellisyys on varmaankin se juttu, millä saisi ihmiset ehkä raahantumaan paikalle, mutta siinä ei levykaupalla ole kyllä mitään tehtävissä. Noutaja tulee parin vuoden sisään ei-käytettyjen levyjen myymälöille, joilla ei ole mitään oheisbisnestä. Kuluttajalla ei ole tulevaisuudessa yhtään järkevää syytä tehdä musiikin ostoa fyysisessä liikkeessä, eikä siihen ole olemassa mitään kylkeen laitettavaa elämyksellisyyttä, joka ei olisi kuollut idea jo syntyessään. Alempi sitaatti ”levykauppaan menemistä tai CD-levyn ostamista ei ole millään tavalla markkinoitu elämyksenä tai vaihtoehtona kirjan ostamiselle tai elokuviin menemiselle” kiteyttää tilanteen oivasti: ei ole markkinoitu koska sellaista elämyksellisyyttä ei ole olemassa. Kirjan osto jatkuu osin fyysisestä liikkeestä, koska itse tuotteen käyttö on fyysistä. Elokuvateatterin kohdalla taas koko tuote rakentuu fyysiseen elämykseen. Levykauppaan mennään vaan, jos levyä ei muualta saa ja sitten kun sen saa niin ei sinne kukaan enää mene. Minusta ainakin harvinaisen selvää ja fiksut eivät pyristelisi vastaan vaan vaihtaisivat alaa.
No, kohta kieltävät käytettyjen levyjen myynninkin…
Ongelma ei ole jälleenmyyjissä vaan siinä että tarjonta on huonoa. Levykaupathan möisivät vaikka mitä, mutta ne raukat joutuvat tanssimaan sen tahtiin mitä suuret monikansalliset rahantekokoneet päättävät antaa kaupoille myyntiin. Jos musiikki saisi liikkua vapaammin yli rajojen sitä myös ostettaisiin enemmän. Mutta nythän musiikin liikkumista rajoitetaan, niin kivijaloissa kuin myös netissä.
Levykaupathan voisivat tehdä saman kuin video/DVD-vuokraamot. Kerätä rahansa irtokarkeista. Samalla tavalla kuin bensa-asemat myyvät kahvia, kaljaa, hodareita ja tupakkaa. Osta hodari, saat HIMin uusimman kaupan päälle!
Not.
Minulle on aivan tarpeeksi elämyksellistä kaivella levykaupassa käytettyjen levyjen tarjontaa läpi. Katsoa mitä uutta löytyy progepuolelta. Nauttia siitä että olen kaupassa joka myy sitä mistä minä pidän. Sitä en tietenkään saa ns. valtavirtakaupoista kuten Free Record Shop (paitsi toisinaan juuri niistä ”joilla ei ole enää terävintä uutuusarvoa”), vaan niistä hiukan pienemmistä putiikeista joiden tarjonta ei perustu virallisen myyntilistan skeidaan. Ja ”paljon pitää parfymoida paskaa jotta saisi konvehteja syntymään” (Juice vainaa).
Vinyylit olivat suurempi elämys ostaa (ja omistaa) kuin yksikään CD koskaan tulee olemaan. Mutta niin kauan kun on mahdollisuus ostaa fyysinen levy, ostan fyysisiä levyjä. Ne ovat parhaimmillaan artefakteja siinä missä kirjakin. Esineitä omistettavaksi. My preciousssss…..
Poppia voi ostaa tiedostoina. Musiikkia testimielessä voi ostaa tiedostoina. Mutta jos pidän kuulemastani, haluan faktisen esineen. En epämääräistä tiedostoa. Ne vihkoset, se taide, lyriikka… all that jazz. Omistamisen ilo.
Odotan jännityksellä mitä Free tulee tarjoamaan ’elämyksenä’. Vaikka se tuskin tulee mitenkään muuttamaan käyttäytymistäni musiikin ostamisen suhteen.
Ah, sopivan väljästi pakattujen vinyylilevyjen selaaminen nopeilla sormenliikkeillä. Tutuissa divareissa joissa tuli käytyä usein (ja joiden valikoima ei hirveästi vaihtunut) tunsi tiettyjen hyllyjen sisällön jo ulkoa ja kansitaiteen visuaalisen viestin saattoi ohittaa sekunnin murto-osassa.
Paitsi joskus piti palata hieman takaisin päin ja tarkistaa, oliko tämä psykedeliakansi juuri sen hämärän pikkubändin jossa Waldemar Walleniuksen mukaan soitti bassoa sen toisen bändin kitaristi ennen rumpalin räjähtämisen aiheuttamaa keikkataukoa.
Ehkä elämys on artistivieraita sainaamassa autograafejaan…?
Nykyään hyvä palvelu on elämys. Harvinainen elämys.
Levyjen ostelu on elämässäni vähentynyt voimakkaasti ensi sijassa siksi, että kiinnostuksenkohteideni kärki osoittaa tätä nykyä toisaalle, mutta myös siksi, ettei sellaista asiantuntevaa levyliikettä, jossa orastavaa kiinnostusta osoittavalle maallikolle osattaisiin laajan valikoiman ohella tarjota taustoja, antaa suosituksia, kuunteluttaa näytteitä ja sillä tavalla salakavalasti markkinoida levyjä ja manipuloida ihmisen musiikkimakua monipuolisempaan suuntaan, lähinurkillani enää ole. Pääkaupungissa on toki pieniä, asiantuntevia levyliikkeitä, mutta ei aivan kotikulmilla, eikä niissä asioimisesta synny satunnaiselle asiakkaalle sitä tuttavallista tuntumaa. (Marjut tietänee, mihin viittaan.) Tamperekin oli tässä suhteessa vielä pikkukaupunki.
Nykyään on niin paljon diggailtavaa, pitäisi seurata tv:stä pakolliset sarjat, katsoa leffat, surffata netissä ja kartuttaa DVD-kokoelmaa ja pelata vaikka minkä vimpainten kanssa. Ei silloin teininä ollut ollenakaan samanmoista ärsyketulvaa ajasta kilpailemassa.
80-luvun pikkukaupungissa levyt olivat ainoita kosketuspintoja populaarikulttuuriin kun radiostakin tuli rokkia vain jokunen tunti viikossa. Suosikkia tuli kyllä vähän luettua.
On vaikea kuvitella että musiikin diggailu olisi nykyään jokaisen pojan pakkoharrastus kuten omassa nuoruudessani, musiikkimautkin ovat hajaantuneet niin pahasti että toisiaan kirittäviä porukoita on harvemmassa. Muistan kuinka jouduin selittelemään oman Number of the Beastini viipymistä, olin hömelönä tilannut sen postimyynnistä. Ainoa kontaktipinta oli oli paksu ja tiuhaan printattu kökköpaperivihkonen jota selailin lähes joka ilta. Käyttöliittymän etuja oli mahdollisuus laittaa merkki jo omistettujen levyjen eteen.
Levyt myin tyhmyytäni lähes ilmaiseksi kulutusjuhlan aikoihin. Vein ne ensin vaihtariin Lahteen, myyjä ei luvannut maksaa mitään Def Lepparteistani mutta heltyi sitten että jätä ne nyt sitten siihen. Koin tehneeni hyvän diilin, nyt jo harmittaa…
Meidän perheen teini pohti kerran levykauppareissun jälkeen, oliko siellä ilmassa jotain tuoksua vai kuvitteliko hän vain.
Jenkeissä kuulemma ostohaluja joka tapauksessa herätellään miellyttävillä tuoksuilla.
Joskus ehkä viime vuonna huomasin, että Freen jo ennestäänkin kehnonpuoleinen valikoima oli kutistunut entisestään. Samoihin aikoihin havaitsin myös Anttilassa muutoksia, mutta aivan päinvastaiseen suuntaan: äärimetalliakin alkoi löytyä ihan uuteen malliin. Enpä ole aikoihin F-kaupasta hakenu elämyksiä enkä oikein mitään muutakaan.