Taustamusiikkia käyttäjälähtöiselle digitalisaatiolle

Kategoria: Futuristinen

Etänä

Tein etätöitä ensimmäisen kerran joskus 2000-luvun alkupuolella, ja samoihin aikoihin eräässä työpaikassani olin tiimissä, joka istui hajautetusti ympäri Suomea: minä Espoossa, osa tiimistä Jyväskylässä. Työnantajalla oli firman tiloissa niin päheä virtuaalineuvotteluihin tarkoitettu huone, etten muista nähneeni vastaavaa sen jälkeen missään. Siellä eivät laitteet temppuilleet.

Siitä on aikaa kohta 20 vuotta, mutta etätyön kasvu on ollut hidasta ja hankalaa. Tiedämme, että usein on kyse asenteista: ellei työntekijä ole näkösällä ja vahdittavissa, se ei kuitenkaan tee mitään. Laiskottelee vain koko päivän, hoitelee omia asioitaan ja juoksee kylillä. En kiellä etteikö näin voisi joskus jonkun kohdalla ollakin – etätyö ei sovi kaikille. Kaikki työtkään eivät sovi etänä tehtäviksi, eikä tekniikka kaikkialla sovellu etätöiden tekemiseen. Hajautetun ja etänä istuvan tiimin johtaminenkin on asia, joka pitää johtajan opetella, ei se tule itsestään.

Joensuussa asuessa ehdin pohtia paljon etätöiden tekemistä ja järjestämistä. Omastakin tuttavapiiristä tiedän, että moni muuttaisi oitis pois pääkaupunkiseudulta joko takaisin lapsuuden maisemiin tai johonkin muuhun kaupunkiin, mutta työt eivät sitä mahdollista. On pakko olla läsnä, vaikka oikeasti hommat hoituisivat ihan hyvin etänäkin. Jokin siinä on silti vaikeaa. Kaikenlaisia pidetään koko Suomi asuttuna -mietintöjä olen kuullut, mutta jostain syystä harvemmin niissä puhutaan etätöistä, vaikka se voisi olla hyvinkin yksinkertainen ratkaisu. Ei kaikenkattava, mutta ratkaisu kuitenkin. Mieluummin siirretään koko virasto toiseen kaupunkiin ja ihmetellään, kun hommat eivät suju.

Tietotyöläisenä olen varmasti saanut ja voinut tehdä enemmän enemmän etätöitä kuin monet muut. Pidän itseäni onnekkaana, etätyö sopii minulle ja olen tehokkain nimenomaan kotona omassa työhuoneessa vailla ärsykkeitä. Mahdollisuus tehdä joustavasti etätöitä tarpeen mukaan on ollut minulle jo monta vuotta yksi tärkeimmistä työpaikan valinnan kriteereistä – paitsi että se kertoo organisaation nykyaikaisuudesta, se kertoo minulle ennen kaikkea siitä, luotetaanko työntekijöihin. Miksi haluaisin tehdä töitä firmassa, jos lähtökohtana ei ole molemminpuolinen luottamus?

Olen tehnyt töitä pääsääntöisesti kotoa käsin nyt noin kaksi vuotta. En kaipaa jatkuvaa ihmiskontaktia, ja jos joskus mökkihöperyys uhkaisikin iskeä, voi kollegoja mennä morjestamaan toimistolle. Kaikki työ on järjestetty niin, että sijainnilla ei ole väliä. Tämänhetkisessä virustilanteessa etätöihin on määrätty koko firma, mutta omaan arkeeni se ei juuri tuo muutosta, vaan ennemminkin mahdollisuuden opetella vielä jotain uutta ja kehittää virtuaalisia työmenetelmiä entisestään. Ehkä pilven hopeareunus onkin se, että emme tulevaisuudessa enää kuormita ilmastoa matkustelemalla töiden takia joka paikkaan, vaan osaamme käyttää ja hyödyntää virtuaalisia välineitä silloinkin, kun ei ole pakko.

In the future when all’s well

Ticking away

Armed with wealth and
The best of health
In the future when all’s well
I will lie down and be counted
In the future when all’s well

(Morrissey)

No, mitäs sosiaalisessa mediassa tapahtuu seuraavan kymmenen vuoden aikana? Tämä lienee se kysymys, jonka olen useimmin kuullut viime aikoina vanhoja tuttuja tavatessa. En vain ole löytänyt kristallipalloa, johon katsomalla sen tietäisin ja voisin vastata kysymykseen, sillä kaikki on mahdollista, tai ainakin mahdollisuuksia on monia.

Kaksi ennakointiin liittyvää isoa työpajasessiota läpikäyneenä tuntuu siltä, että opittavaa on paljon ja että ennakoinnin maailma on iso, vaikka kurkistaisimmekin ”vain” Suomeen. Voi puhua tulevaisuuspoluista ja mahdollisista maailmoista, mutta oraakkeliksi ei taida kenestäkään olla. Muotoilulla ja kulutustrendeillä on ollut ennakoinnissa vähänlaisesti jalansijaa ainakin yritysmaailman ulkopuolella, mutta toiveissa on, että tilanne muuttuu. Tätä muutosta yritän saada osaltani aikaan.

Voinkin siis puhua vain omasta tulevaisuudestani, enkä kovin tarkasti edes siitä. Tällä hetkellä kuitenkin näyttää siltä, että tiedossa on yhteistyötä sellaisten tahojen kanssa, joihin olen jo kauan toivonut ammatillisissa merkeissä törmääväni. Sehän tarkoittaa samalla sitä, että käytettävyys ja saavutettavuus saavat entistä suuremman painoarvon. Niiltä osin näkyy valoa tunnelin päässä.

Välineurheilua

Katselin tyytymättömänä Flickr-kuviani: onpa niitä vähän! Onpa päivitys- ja kuvanottotahtini taantunut! Pöh. Paremmin ei mene täällä blogin puolellakaan. Miksen enää kirjoita yhtä usein kuin ennen? Siksikö, ettei ole sanottavaa? Vai kenties siksi, että sanottavat ovat nykyisin kahden lauseen mittaisia, välitöntä palautetta odottavia purskauksia, johon tämä väline ei vain sovi? Mikroblogissakaan en oikein enää viihdy. Muutkin blogit tuntuvat hidastaneen päivitystahtiaan. Mitä hittoa on tapahtumassa?

Syytän välineitä, ainakin osittain. Sen jälkeen kun jouduin luopumaan N95:sta, on kuvaustahtini romahtanut dramaattisesti. E-sarjan puhelinten, joita työnantajat tarjoavat, kamerat nyt eivät vain aja samaa asiaa, eivät ollenkaan. Digipokkaria en ole oppinut kuljettamaan mukana, vaikka minulla sellainen on, ja sitä paitsi se on kaltaiselleni hetkessä elävälle satunnaiskuvaajalle aivan liian hidas. (Jos joku keksisi punaisen järjestelmäkameran, niin sellaista saattaisin jaksaakin raahata mukana, mutta en toki aina sitäkään.) Siis: ei kätevää kameraa, ei kuvaa. Ja tietenkin silloin, kun väline uupuu, kuvauskohteita on koko ajan jonoksi asti. Tylsää.

Välineiden syy on ilmiselvästi sekin, että on helpompaa tokaista lause tai kaksi Facebookiin kuin kirjoittaa kokonainen blogikirjoitus. Ihan itseäni haastaakseni viritin tästä uudesta blogistani sen muotoisen, että tuoreimman kirjoituksen pitää olla edes vähän pidempi, koska muuten se näyttää hassulta. Tulos: haudon aiheita niin kauan, että tilaisuus menee ohi, niin kuin vaikka eilinen Jyrki J. Kasvin verkossa pidetty vaalitilaisuus. Siitäkin nimittäin piti kirjoittaa, mutta kirjoittamatta jäi. Puntaroin, että mitä haluaisin sanoa ja mistä, ja huomaan yhä useammin olevani työn ja muun elämän ristipaineessa tavalla, joka jättää paperin tyhjäksi.

Olenkin tainnut ryhtyä puhumaan enemmän. Mielenkiintoinen artikkeli lehdessä irrottaa minusta helposti vartin verran vaahtoamista lähipiirissä. Tekstiksi saakka se ei jalostu. Onko tämä paluuta menneeseen? Kun väline ei taivu tarpeeseen, palataan juurille? En enää edes rentoudu verkossa surffaillen, vaan käännän pään off-asentoon ja kellahdan television ääreen.

Ennustan: ei mene kauaakaan, kun tartun taas kirjaan. Sitä lukiessa en mieti, kuinka käy sosiaalisen median. Karkkipussin jälkeen maistuu taas ruisleipä.

Kohti tulevaa

Niin kuin jotkut saattavat tietää, vaihdoin hiljattain työpaikkaa Fruugosta Sitraan ja jätin samalla ainakin toistaiseksi käytettävyysasiantuntijan urani narikkaan – sikäli kun se on tittelistä kiinni. Käytännössä käytettävyys ei taida lähteä tästä naisesta kulumallakaan, ja olen kyllä ehtinyt tässä välissäkin olla aiheen kanssa työmielessä tekemisissä, vaikka se ei tällä hetkellä olekaan pääasiallinen toimenkuvani. Mutta mihinkäs käytettävyydestä pääsisi, kun on rajapinnassa käyttäjien ja työkalujen välissä, puhumattakaan sitten kaikista niistä käyttöliittymistä, joihin alati törmää.

Ryhdyin siis ennakoimaan. En käy tässä määrittelemään tarkemmin sitä, mitä ennakointi tarkoittaa, muut ovat sen jo tehneet minua paremmin, mutta voisin parilla sanalla valottaa sitä, mitä teen, koska niin monet ovat sitä kysyneet. (Se, mitä Sitrassa ylipäätään tehdään, käy varmasti parhaiten ilmi Sitran verkkosivuilta, ja jos ei käy, niin kannattaa ottaa yhteyttä Sitran viestintään.)

Kuulun Sitrassa ennakointitiimiin, jonka tehtävänä on koordinoida Kansallisen ennakointiverkoston toimintaa, ylläpitää Foresight.fi-verkkosivustoa (joka on etenkin allekirjoittaneen vastuulla) sekä hoitaa Sitran omaa ennakointia, joka tapahtuu ohjelmissa ja muissa käynnissä olevissa hankkeissa. Käytännössä mm. keräämme signaaleja ja analysoimme niitä, ja järjestämme teematyöpajoja, joita tänä keväänä on kaksi. Ensimmäinen järjestettiin pari viikkoa takaperin aiheesta downshifting. Kaltaiselleni virkaheitolle sosiologille nuo työpajat ovat mainio tapa tavata alan ihmisiä ja kuulla fiksuja mielipiteitä – vähän samaan tapaan kuin käyttäjätutkijan roolissa silloin, kun suunnitellaan ja workshopataan yhdessä käyttäjien kanssa. Olin vaikuttunut ja innoissani, ja kirjoitin muistiinpanoja näppis sauhuten. Myöhemmin niistä olisi tarkoitus kirjoittaa julkaistava raportti.

Mitä tekemistä tällä kaikella sitten on käytettävyyden tai käyttökokemuksen kanssa? Miksi halusin ennakoimaan? Kumma kyllä en itse ole kokenut, että olisin hypännyt kokonaan eri urille, vaan enemmän tämä tuntuu nk. luonnolliselta siirtymältä. Sen sijaan, että tekisin töitä käyttö- ja palvelukokemuksen tai käyttöliittymisen parissa, fokuksessa ovatkin suuremmat asiat kansallisella tasolla, ja kaikilta elämän saroilta, ei vain netissä ja käyttöliittymissä. Tietysti esim. teknologiakehityksestä tehtäviä johtopäätöksiä voi vetää aina uuteen mediaan saakka, jos haluaa, mutta painopiste on suuremmissa kokonaisuuksissa ja mahdollisten maailmoiden hahmottamisessa. Ennakointi ei ole ihan tavatonta ja täysin uutta, sillä ennätin tutkia trendejä jo aikaisemmassakin työpaikassani. Ajattelen niin, että ennen pitkää ennakoinnin suuntaviivat kuitenkin saattavat konkretisoitua vaikka sitten kulutuksessa, tuotteissa, tarjonnassa – ja niissä käyttöliittymissä.

© 2020 Matkalla

Theme by Anders NorenUp ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: