Matkalla

Taustamusiikkia käyttäjälähtöiselle digitalisaatiolle

Author: Marjut (page 1 of 504)

Mitä kuuntelin vuonna 2016

Tuskailin toisaalla sitä, kuinka tässä nykyelämässä ei ole enää luontevaa paikkaa listailla kuluneen vuoden parasta musiikkia ja etenkin parhaita biisejä, kunnes tajusin, että hei, onhan mulla blogi. Miten se tuppaakin aina unohtumaan.

Muinoin Suessa listasimme vuoden parhaat levyt. Nyt ajattelin kuitenkin listata satunnaisen määrän niitä biisejä ja/tai levyjä, jotka ovat jollakin tapaa kuluneena vuonna eniten sykähdyttäneet ja joita olen kuunnellut useammin kuin kerran tai kaksi. In no particular order.

Anna Järvinen: Ostosten joukosta

Koska olen paatunut ja sieluni musta, kesti vuosikausia oppia edes etäisesti pitämään Anna Järvisen henkäilevän herkästä ja runotyttömäisestä laulutyylistä. Kokonaista levyä en häneltä pysty vieläkään kertaistumalta kuuntelemaan, mutta tämä biisi ilahdutti tänä vuonna isosti. Annan. En anna. -levy on oikein hyvä sekin.

Husky Rescue: My Shelter

Husky Rescue julkaisi syksyllä uuden sinkun, My Shelter, joka jäi harmittavan vähäiselle huomiolle. Kiitos Radio Helsingin voimasoiton se kuitenkin ajelehti tajuntaani.

Alma: Karma

Alma on hei ihana! Tämä genre on normimusiikkimaustani melkein yhtä kaukana kuin itä lännestä, mutta sepä ei ole estänyt minua jytäilemästä Karman tahtiin ihan huolella.

Mikko Joensuu: Closer My God

Vuoden itkettävin biisi.

LP: Lost On You

Ja vuoden upein ääni.

Lauri Tähkä: Tämä rakkaus

Tuttavapiirini tietää, etten pidä Lauri Tähkästä, enkä varsinkaan Chisusta, mutta sitten yllättäen Lauri Tähkä esittämässä Chisun biisiä kolahtikin ihan kunnolla. Olen aseeton näiden kasarisoundien edessä. Siitäs sain.

Pimeys: Ollaan hiljaa

Mitä vanhemmaksi tulee, sitä harvemmista uusista bändeistä innostuu, sanotaan. Pimeys on parin muun artistin ohella ollut niitä ainoita, joista olen viime vuosina jaksanut innostua silleen isosti. Nykyisellään laiskana keikkakävijänä olen jopa raahautunut Pimeyttä katsomaan. (Nyt riittäisi että katsoo ikkunasta ulos, har har.) Tämä biisi julkaistiin toissapäivänä ja sepä muuten onkin erinomainen.

Paperi T

Niin ja sitten on Paperi T, joka ”Malarian pelko -levyllään täytti alkoholistuneiden nelikymppisten hipsterinaisten maailmassa Ultra Bran jättämän pölyttyneen aukon.” En ole alkoholisoitunut enkä järin hipsteri, mutta tunnistan kyllä kuvauksesta itseni. Malarian pelkoa on tosiaan tullut kuunneltua tänäkin vuonna ja runot luettua. Ennustan samaa myös tulevalle vuodelle.

Jäähyväiset Ilosaarirockille

Siun

Vuonna 1984 olin 11-vuotias, kun Dingo soitti Ilosaarirockissa, joten sinne oli päästävä. Se oli ensimmäinen festivaalikokemukseni. Minä kiljuin lavan edessä, isäni istui silloisen Karjalantalon, nykyisen Kerubin terassilla ja piti silmällä jälkikasvuaan. Neumannkin on keikkaa muistellut.

Sama toistui seuraavanakin kesänä. Silloin Dingo oli jo todella iso nimi. Minä olin edelleen aika pieni, toisin kuin sifonkihuivieni lukumäärä.

Voi olla, että kasvoin korkoa vielä pari kesää, mutta 80-luvun lopulta asti olen ollut Ilosaarirockissa jokaikinen kesä. Poikkeuksen tekee vain vuosi 2014, jolloin olin keskellä muuttoa. Istuin Helsingissä pahvilaatikoiden keskellä ja tunnustan välillä tirauttaneeni pari kyyneltä, niin ikävä oli festareille. Asiaa eivät helpottaneet ne lukuisat tekstiviestit, joita paikalla olleet lähettivät. ”Nähdäänkö vartin kuluttua huoltoportilla?” Ei nähdä, minä en ole edes Joensuussa…

17-vuotiaana olin ensimmäistä kertaa Ilosaaren talkoolaisena, ja siitä lähtien kaikki seuraavat kesät aina vuoteen 2013 saakka, yhteensä 23 vuotta. Eikä ollenkaan suotta: kaikenlaista on nähty, monenlaisia tehtäviä tehty, vastuuta kannettu, myös hallitusvastuuta. Olen saanut ihania ystäviä, jotka toivottavasti ovat elämässäni aina. Muistot ainakin ovat.

Tämä kesä on ensimmäinen, jolloin olen Joensuussa, mutta en enää Ilosaarirockissa. Muutama viime vuosi on ollut täynnä isoja luopumisia, mutta tämä on niistä ehkä suurin. Vaan siellä ne festivaalit rullaavat, puikoissa on jo ties kuinka mones sukupolvi minun jälkeeni, eikä sota yhtä naista kaipaa. Minä vähän kaipaan, mutta aika aikaansa kutakin. Elämä jatkuu.

UX ei tarkoita enää mitään

Olen jo kauan urputtanut sekä itsekseni että kaikille, jotka ovat jaksaneet kuunnella, sitä, kuinka UX, user experience on kokenut järkyttävän inflaation terminä. Jo jonkin aikaa UX on tarkoittanut kaikkea, mikä liittyy millään tavalla käyttöliittymiin, ja UX designer on ollut vain fancympi nimitys entisaikojen käyttöliittymäsuunnittelijalle, usein myös ihan perusfronttikoodarille.

Pari päivää sitten näin työpaikkailmoituksen, jossa vedettiin pohjat. UX-asiantuntijaksi halutaan ihminen, jonka osaamispakasta löytyy seuraavaa:

– JavaScript ja AngularJS-osaaminen
– Mule, SQL-tietokannat, MongoDB, Jenkins, Git

Ah, niin, ja olisihan se ihan hyvä jos olisi myös aikaisempaa kokemusta UX-suunnittelusta ja –toteutuksesta.

Siis nyt ihan oikeasti. Mule? AngularJS? Käyttäjäkokemuksen asiantuntija?

Wikipedia:

Käyttäjäkokemus (lyh. UX) on ihmisen ja tietokoneen välisessä vuorovaikutuksessa (HCI) keskeinen käsite, joka tarkoittaa jonkin tuotteen tai palvelun käyttämiseen tai kuluttamiseen liittyvää kokonaisvaltaista elämystä, joka kattaa tuotteen käyttöliittymän (lyh. UI) ja käytettävyyden ohella kirjon muita elämyksiä ja tunteita, joita saattaa esiintyä pitkänkin ajan kuluessa. Käyttäjäkokemusta ja käyttöliittymää ei tulisi sekoittaa keskenään, vaikka niitä käytetäänkin yleisesti väärin toistensa synonyymeinä.

Lumista joulua!

Merry Christmas!

Kuva, jonka Marjut Mutanen (@marjutm) julkaisi

Joulusta tuli sittenkin valkoinen. Rauhaa ja rakkautta!

Mihin loppuu tekijän vastuu?

Moniin työpaikkoihin haettaessa kysellään nykyisin portfoliota. Arvelen tämän johtuvan myös omalla alallani siitä, että ammattinimikevalikoimaan on vuosien saatossa ilmestynyt tuo mystinen ja multitalentti jokapaikanhöylä UX designer. Designer missä tahansa luonnollisesti tuntuu edellyttävän, että jotain näytettävää on.

Käytettävyyden ja etenkin käytettävyystutkimuksen parissa työskennelleeltä portfoliota kuitenkin harvemmin löytyy. Tekemiset ovat monesti salassapitosopimuksen alaisia, tai asiakasyrityksen sisäisiä kehitysprojekteja, tai sellaisia, joista lopputuloksena on ollut kenties esimerkiksi tutkimusraportti tai kasa rautalankaa – eli ei siis mitään sellaista, mistä riittäisi portfolioksi asti. Digitaalisia palveluita tulee ja menee, ja jos on tehnyt niitä kymmenenkin vuotta, on erittäin todennäköistä, että se mitä kerran tutkit tai suunnittelit, ei enää ole entisensä. Oikeastaan sopii toivoa, ettei ole, sillä viisikin vuotta on esimerkiksi verkkosivustolle pitkä aika säilyä samanlaisena. Entä sitten, jos sattumalta suunnittelit jonkin palvelun käytettävyyttä vaikkapa 15 vuotta sitten? Tyyli on ehtinyt muuttua jo moneen kertaan, eikä aina ole takeita siitä, että onko muutos parempaan.

Vaikka olen autuaasti unohtanut varmasti leijonanosan niistä tuotteista ja palveluista, joiden tekemisessä olen ollut osallisena, on verkossa edelleen useita sellaisia, jotka muistan edelleen. Joidenkin, tosin verrattain harvojen, yhteydessä nimeni on mainittu julkisesti tekijänä. Olen monesti miettinyt, että mihin loppuu tekijän vastuu, kun sivustot ja palvelut muuttuvat, vaikkeivät tekijät itse enää ole niissä millään tavalla mukana, ja nimi kuitenkin niihin yhdistetään. Nuorempana suhtauduin asiaan nykyistä kiihkeämmin, sillä en millään olisi halunnut että minua yhdistetään esimerkiksi mihinkään sellaiseen sivustoon, jonka käytettävyys muuttui mielestäni huonompaan suuntaan sen jälkeen, kun oma osuus työstä oli jo aikoja sitten ohi. Sama pätee toiseenkin suuntaan: en voi myöskään ottaa kunniaa siitä, jos nykytilanne on entistä parempi.

Ihan en facepalmeitta osaa vieläkään olla, jos huomaan joidenkin uusien ratkaisujen menneen pyllylleen. Suurelle yleisölle on varmasti se ja sama kuka teki mitä ja missä, mutta omassa viitekehyksessäni olen saanut pari kertaa selittää. Vähän se tuntuu nihkeältä.

Older posts

© 2017 Matkalla

Theme by Anders NorenUp ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: