Taustamusiikkia käyttäjälähtöiselle digitalisaatiolle

Kirjoittajalta Marjut (Page 1 of 505)

Etänä

Tein etätöitä ensimmäisen kerran joskus 2000-luvun alkupuolella, ja samoihin aikoihin eräässä työpaikassani olin tiimissä, joka istui hajautetusti ympäri Suomea: minä Espoossa, osa tiimistä Jyväskylässä. Työnantajalla oli firman tiloissa niin päheä virtuaalineuvotteluihin tarkoitettu huone, etten muista nähneeni vastaavaa sen jälkeen missään. Siellä eivät laitteet temppuilleet.

Siitä on aikaa kohta 20 vuotta, mutta etätyön kasvu on ollut hidasta ja hankalaa. Tiedämme, että usein on kyse asenteista: ellei työntekijä ole näkösällä ja vahdittavissa, se ei kuitenkaan tee mitään. Laiskottelee vain koko päivän, hoitelee omia asioitaan ja juoksee kylillä. En kiellä etteikö näin voisi joskus jonkun kohdalla ollakin – etätyö ei sovi kaikille. Kaikki työtkään eivät sovi etänä tehtäviksi, eikä tekniikka kaikkialla sovellu etätöiden tekemiseen. Hajautetun ja etänä istuvan tiimin johtaminenkin on asia, joka pitää johtajan opetella, ei se tule itsestään.

Joensuussa asuessa ehdin pohtia paljon etätöiden tekemistä ja järjestämistä. Omastakin tuttavapiiristä tiedän, että moni muuttaisi oitis pois pääkaupunkiseudulta joko takaisin lapsuuden maisemiin tai johonkin muuhun kaupunkiin, mutta työt eivät sitä mahdollista. On pakko olla läsnä, vaikka oikeasti hommat hoituisivat ihan hyvin etänäkin. Jokin siinä on silti vaikeaa. Kaikenlaisia pidetään koko Suomi asuttuna -mietintöjä olen kuullut, mutta jostain syystä harvemmin niissä puhutaan etätöistä, vaikka se voisi olla hyvinkin yksinkertainen ratkaisu. Ei kaikenkattava, mutta ratkaisu kuitenkin. Mieluummin siirretään koko virasto toiseen kaupunkiin ja ihmetellään, kun hommat eivät suju.

Tietotyöläisenä olen varmasti saanut ja voinut tehdä enemmän enemmän etätöitä kuin monet muut. Pidän itseäni onnekkaana, etätyö sopii minulle ja olen tehokkain nimenomaan kotona omassa työhuoneessa vailla ärsykkeitä. Mahdollisuus tehdä joustavasti etätöitä tarpeen mukaan on ollut minulle jo monta vuotta yksi tärkeimmistä työpaikan valinnan kriteereistä – paitsi että se kertoo organisaation nykyaikaisuudesta, se kertoo minulle ennen kaikkea siitä, luotetaanko työntekijöihin. Miksi haluaisin tehdä töitä firmassa, jos lähtökohtana ei ole molemminpuolinen luottamus?

Olen tehnyt töitä pääsääntöisesti kotoa käsin nyt noin kaksi vuotta. En kaipaa jatkuvaa ihmiskontaktia, ja jos joskus mökkihöperyys uhkaisikin iskeä, voi kollegoja mennä morjestamaan toimistolle. Kaikki työ on järjestetty niin, että sijainnilla ei ole väliä. Tämänhetkisessä virustilanteessa etätöihin on määrätty koko firma, mutta omaan arkeeni se ei juuri tuo muutosta, vaan ennemminkin mahdollisuuden opetella vielä jotain uutta ja kehittää virtuaalisia työmenetelmiä entisestään. Ehkä pilven hopeareunus onkin se, että emme tulevaisuudessa enää kuormita ilmastoa matkustelemalla töiden takia joka paikkaan, vaan osaamme käyttää ja hyödyntää virtuaalisia välineitä silloinkin, kun ei ole pakko.

Kuinka asiakas sitoutetaan

Sammakon kirjakaupan edustalla nököttävät tarjouskorit ovat Turussa käsite. Sanonta kuuluu, että kukaan ei kävele niiden ohi ostamatta jotain, ja se on helppo uskoa. No okei, ehkä ihan jokainen ei osta, mutta arvaan että aika moni kuitenkin. Koreissa ei ole mitään toissavuotista ylijäämäkamaa, vaan verrattain hyviä kirjoja muutaman hassun euron hintaan. Jo kertavilkaisusta tulee hyvä mieli – onpa hyvä valikoima!

Kun nyt siis tarjouskorista oli mukaan tarttunut pari kirjaa, piti ne tietenkin mennä maksamaan. Tiskin takaa huikattiin iloinen tervehdys heti kun ehdin sisälle, ja hukkapätkä kun olen, en edes ensin korkean hyllyn takaa nähnyt tiskille saakka. Huvituin. Mutta ainakin asiakas tuli huomatuksi.

Kävin ensimmäisen kerran Sammakon kirjakaupassa joskus 2000-luvun alkupuolella, kun se vielä sijaitsi Humalistonkadulla hurmaavassa puutalossa. Ilahdutti huomata, ettei Sammakko ole tinkinyt miljööstä, sillä nykyinen sijainti on niinikään ihanassa puutalossa aivan Turun ydinkeskustassa. Jos rakastaa kirjoja ja kirjakauppoja, on Sammakko satavarma nakki. Se toimii. Lautalattiat narisevat, kirjoja on lattiasta kattoon. Muutakin on, mutta kirjoja, kirjoja, silmänkantamattomiin kirjoja! Niitä riittää. Ja jos on hupsu (kaappi)romantikko niin kuin minä, tulee hakematta mieleen Notting Hill ja sen toisen päähenkilön tunnelmallinen matkakirjakauppa Lontoon hienostoalueella. Paitsi että Sammakko on ihanampi.

Hyllyrivejä tutkaillessani pistin merkille, että asiakaskunta oli ilahduttavan heterogeenistä. Kikattelevia teinityttöjä. Opiskelijoita. Vanhempi herra joka tuli vain rupattelemaan (minullekin) ja tappamaan aikaa. Kaltaiseni keski-ikäinen nainen, joka tutkimusten mukaan ostaa suurimman osan kirjoista Suomessa. Kaikkia palveltiin yhtä mutkattomaan tyyliin, kaikki huomioitiin, mutta mitään ei tuputettu. Sammakossa on oivallettu että kirjoja halutaan katsella kaikessa rauhassa. Jotain muutakin siellä on tehty oikein, kun sinne halutaan tulla, ja kun niin monenlaiset ihmiset haluavat sinne tulla. Kaikki eivät ole vielä siirtyneet e-kirjoihin.

Tungettelematon turkulainen rupattelu jatkui mennessäni maksamaan, ystävällistä, mutta hiukan pidättyvää, niin kuin tyyliin sopii. Nyt ei kuitenkaan olla Joensuussa! Haluaisinko Sammakon kanta-asiakaskortin, no todellakin halusin! Miten lämmittävää, että kortti on pahvia ja siihen laitetaan leimoja – jo kuudella leimalla saa alennusta seuraavasta ostoksesta. Ei mitään persoonatonta muoviläpyskää eikä varsinkaan mobiiliapplikaatiota (vaikka niistä pidänkin). Tällaisena aikana Sammakko erottuu (edukseen) tässäkin, ei ole isoilla kirjakauppaketjuilla leimakortteja. Ja mitä ilmeisimmin ihmiset tosiaan palaavat ja ostavat kirjoja; huomasin liki jokaisen kassalle saakka ehtineen kaivavan leimakortin lompsastaan. Entä haluaisinko liittyä sähköpostilistalle, no kyllä kiitos sekin kelpaa. Sentään pieni myönnytys nykyteknologialle. Tämän kirjakaupan tarjoukset saavat mieluusti tulla sähköpostiini.

Ihmiset, käykää kirjakaupassa! Ja Turun kävijä, käy Sammakossa. Takaan että lähdet hymyillen.

Pizzaa

Iski pitsanhimo, joten suunnistin Kotipizzan sivuille. Ne olivat uudistuneet, ja kuten edellisellä, ja sitäkin edellisellä kerralla, jouduin rekisteröitymään taas uudelleen. Yllättävän vaikeaa tuntuu olevan siirtää tunnuksia uuteen järjestelmään.

Huokaisten totesin, että jälleen kerran uudistus oli tehty huonompaan suuntaan, niin kuin trendi tuntuu aika monen viimeaikaisen sivustouudistuksen kohdalla olleen. Pizzatilauksen tekemisen pitäisi olla helppoa kuin heinänteko, mutta se ei ollut. Kotipizzassa eivät oikein tuntuneet tietävän että ollako pitsaketju vai Foodora.

Tein tilauksen, maksoin ja ennen pitkää pitsakuski soitti pihalta kysyen mihin rappuun pizza pitikään tuoda. Tämä tieto kun ei uudessa järjestelmässä aina välity liikkeelle saakka. Ennen kuin ehdin edes sanoa mitään, kuski pahoitteli uusia kotisivuja ja kertoi että niistä on tullut paljon kielteistä palautetta. En siis ollutkaan vanha jäärä ja vastarannankiiski huomioineni. Mutta korjauksia ollaan kuulemma tekemässä. Taitaa olla vähän pakko.

Jotenkin sitä vain toivoisi että vielä joskus maltettaisiin paitsi suunnitella käyttäjien kanssa, myös testata kunnolla nämä uudistettavat palvelut. Saattaapi muuten tulla yritykselle kalliiksi. Ei ehkä olisi kannattanut tehostamisen huumassa tappaa käytettävyysasiantuntijoiden ammattikuntaa sukupuuttoon.

Kanta-asiakas

Vuosien varrella olen kerryttänyt lompakkooni kiitettävän määrän kanta-asiakaskortteja moniin eri firmoihin; niin paljon, että tälläkin hetkellä ostoslistalla on uusi lompakko, koska entinen on ratkeillut saumoistaan ihan vain siksi, että niitä hemmetin kortteja on niin paljon. Ei siis suinkaan setelirahan määrästä.

Siksi olen ilahtunut aina, kun minulle on tarjottu fyysisen kortin sijasta mobiiliversiota. Mutta voi rähmä että niitä on hankala käyttää!

Möin hiljattain järjestelmäkamerani pois, koska sen käyttäminen oli aina tavattoman hidasta ja työlästä, ja minä olen hetkien ikuistaja – siihen hommaan sopii nopeasti taskusta napattava kännykkä kameroineen paljon paremmin. Kanta-asiakaskorttien suhteen olen joutunut toteamaan, että on paljon nopeampaa ja helpompaa napata kortti lompakosta monenkin kortin joukosta kuin lähteä etsimään kännykän työpöydältä kymmenien ikonien joukosta sitä oikeaa samalla kun jono selän takana kasvaa. Ja applikaatio aukeaa hitaasti. Ja se pahuksen kortti ei välttämättä edes ole ensimmäisenä näkymänä applikaation auetessa. Tai siihen ei välttämättä pääse käsiksi ollenkaan! Ja se vaatiikin vielä erillistä kirjautumista, vaikka juurihan minä siihen kirjauduin. Ja jos jollain ihmeen kaupalla muistan tunnukset, niin ei siinä olekaan esimerkiksi viivakoodia, jonka myyjä voisi surauttaa laitteeseen, vaan erikseen naputeltava koodi…

Ja niin edelleen.

Jäi siis kanta-asiakasalennukset saamatta. Pitäydyn jatkossakin mieluummin verkkokauppojen asiakkaana.

Matkalla 15 vuotta

Matkalla-blogini täyttää tänään viisitoista vuotta ja menee siis ensi kesänä rippileirille. Voisin tässä muistella kulunutta viittätoista vuotta ja sitä kaikkea, mitä blogi on mukanaan elämääni tuonut, mutta minut (ja teidät) pelastaa huono ja valikoiva muistini, jonka johdosta esimerkiksi tärkeät päivämäärät ja jopa vuodet ovat jääneet unholaan. (Blogin syntymäpäivän olin sentään tajunnut merkitä kalenteriin.)

Koska en niin parrasvaloista välitä ja katson mieluummin tulevaan, niin käytän tässä tilaisuutta hyväkseni ja nostan framille muuta hyvää luettavaa. Muinaisina aikoina 2000-luvun alkupuolella meillä vanhoilla bloggaajilla olikin enemmän tapana ristiinlinkittää ja kiinnittää huomiota myös toisiimme oman navan sijaan. Sen jopa minäkin muistan ja sitä kaipaan. Se olisi itse asiassa varsin hyvä syy yrittää hiukan virkistää tätä nuupahtanutta bloggaustahtia. Uutta luettavaa saa suositella.

Pari kuukautta takaperin löysin AntroBlogin, joka nimensä mukaisesti sisältää kommentointia suomalaisesta elämästä ja yhteiskunnasta antropologien silmin nähtynä. Saattaa johtua omasta sosiologitaustasta etten osaa pitää aiheita ollenkaan kuivakkaina, eivätkä ne sitä olekaan, vaan päinvastoin. Tärkeitä aiheita riittävän populääristi käsiteltyinä, niin pysyvät muutkin kuin akateemisesti orientoituneet hyvin mukana. Lukaisepa vaikka juttu hämäläisestä kahviseremoniasta.

Eilen julkistettiin Nälkä, uusi riippumaton musiikkimedia, jota ehätin jo mainostaa Facebookin puolella, mutta mainostan täälläkin. Suen ja Nuorgamin kuoltua olen oikeasti kaivannut jotain musiikillista lukemistoa, jossa näkyisi rakkaus lajiin pelkän klikkikalastelun ja ankeiden käännösuutisten sijaan. Nälkä vaikuttaa lupaavalta ja tekijäkaarti kiinnostavalta. Enkä aikaisemmin muistakaan lukeneeni esim. J. Karjalaisen ja Väinö Karjalaisen yhteishaastattelua.

Lopuksi kurkkaus toisen blogini puolelle. Viime syksynä hyväksyttiin direktiivi julkisen sektorin verkkopalveluiden saavutettavuudesta, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että julkisen sektorin verkkopalveluiden ja mobiilisovellusten tulee olla saavutettavia syksyyn 2018 mennessä. Tätä saavutettavuusdirektiivin toimeenpanoa seurataan Saavutettava.fi:n puolella. Jos siis olet verkkopalveluiden kehittäjä ja tekijä, niin suosittelen ottamaan asian haltuun mahdollisimman pian. Olemme Saavutettava.fi-kollektiivin kanssa olleet lapa pystyssä tunkemassa mukaan niihin ryhmiin, joita asiasta infotaan, ja jaamme tietoa eteenpäin aina kun sitä saamme. Itse näen, ettei tämän kokoinen ponnistus voi onnistua muuten kuin tarpeeksi siitä tiedottamalla.

Näillä puheilla 20-vuotisjuhlia kohti!

« Older posts

© 2020 Matkalla

Theme by Anders NorenUp ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: