Matkalla

Taustamusiikkia käyttäjälähtöiselle digitalisaatiolle

Category: Musiikilliset (page 1 of 34)

Mitä kuuntelin vuonna 2016

Tuskailin toisaalla sitä, kuinka tässä nykyelämässä ei ole enää luontevaa paikkaa listailla kuluneen vuoden parasta musiikkia ja etenkin parhaita biisejä, kunnes tajusin, että hei, onhan mulla blogi. Miten se tuppaakin aina unohtumaan.

Muinoin Suessa listasimme vuoden parhaat levyt. Nyt ajattelin kuitenkin listata satunnaisen määrän niitä biisejä ja/tai levyjä, jotka ovat jollakin tapaa kuluneena vuonna eniten sykähdyttäneet ja joita olen kuunnellut useammin kuin kerran tai kaksi. In no particular order.

Anna Järvinen: Ostosten joukosta

Koska olen paatunut ja sieluni musta, kesti vuosikausia oppia edes etäisesti pitämään Anna Järvisen henkäilevän herkästä ja runotyttömäisestä laulutyylistä. Kokonaista levyä en häneltä pysty vieläkään kertaistumalta kuuntelemaan, mutta tämä biisi ilahdutti tänä vuonna isosti. Annan. En anna. -levy on oikein hyvä sekin.

Husky Rescue: My Shelter

Husky Rescue julkaisi syksyllä uuden sinkun, My Shelter, joka jäi harmittavan vähäiselle huomiolle. Kiitos Radio Helsingin voimasoiton se kuitenkin ajelehti tajuntaani.

Alma: Karma

Alma on hei ihana! Tämä genre on normimusiikkimaustani melkein yhtä kaukana kuin itä lännestä, mutta sepä ei ole estänyt minua jytäilemästä Karman tahtiin ihan huolella.

Mikko Joensuu: Closer My God

Vuoden itkettävin biisi.

LP: Lost On You

Ja vuoden upein ääni.

Lauri Tähkä: Tämä rakkaus

Tuttavapiirini tietää, etten pidä Lauri Tähkästä, enkä varsinkaan Chisusta, mutta sitten yllättäen Lauri Tähkä esittämässä Chisun biisiä kolahtikin ihan kunnolla. Olen aseeton näiden kasarisoundien edessä. Siitäs sain.

Pimeys: Ollaan hiljaa

Mitä vanhemmaksi tulee, sitä harvemmista uusista bändeistä innostuu, sanotaan. Pimeys on parin muun artistin ohella ollut niitä ainoita, joista olen viime vuosina jaksanut innostua silleen isosti. Nykyisellään laiskana keikkakävijänä olen jopa raahautunut Pimeyttä katsomaan. (Nyt riittäisi että katsoo ikkunasta ulos, har har.) Tämä biisi julkaistiin toissapäivänä ja sepä muuten onkin erinomainen.

Paperi T

Niin ja sitten on Paperi T, joka ”Malarian pelko -levyllään täytti alkoholistuneiden nelikymppisten hipsterinaisten maailmassa Ultra Bran jättämän pölyttyneen aukon.” En ole alkoholisoitunut enkä järin hipsteri, mutta tunnistan kyllä kuvauksesta itseni. Malarian pelkoa on tosiaan tullut kuunneltua tänäkin vuonna ja runot luettua. Ennustan samaa myös tulevalle vuodelle.

Jäähyväiset Ilosaarirockille

Siun

Vuonna 1984 olin 11-vuotias, kun Dingo soitti Ilosaarirockissa, joten sinne oli päästävä. Se oli ensimmäinen festivaalikokemukseni. Minä kiljuin lavan edessä, isäni istui silloisen Karjalantalon, nykyisen Kerubin terassilla ja piti silmällä jälkikasvuaan. Neumannkin on keikkaa muistellut.

Sama toistui seuraavanakin kesänä. Silloin Dingo oli jo todella iso nimi. Minä olin edelleen aika pieni, toisin kuin sifonkihuivieni lukumäärä.

Voi olla, että kasvoin korkoa vielä pari kesää, mutta 80-luvun lopulta asti olen ollut Ilosaarirockissa jokaikinen kesä. Poikkeuksen tekee vain vuosi 2014, jolloin olin keskellä muuttoa. Istuin Helsingissä pahvilaatikoiden keskellä ja tunnustan välillä tirauttaneeni pari kyyneltä, niin ikävä oli festareille. Asiaa eivät helpottaneet ne lukuisat tekstiviestit, joita paikalla olleet lähettivät. ”Nähdäänkö vartin kuluttua huoltoportilla?” Ei nähdä, minä en ole edes Joensuussa…

17-vuotiaana olin ensimmäistä kertaa Ilosaaren talkoolaisena, ja siitä lähtien kaikki seuraavat kesät aina vuoteen 2013 saakka, yhteensä 23 vuotta. Eikä ollenkaan suotta: kaikenlaista on nähty, monenlaisia tehtäviä tehty, vastuuta kannettu, myös hallitusvastuuta. Olen saanut ihania ystäviä, jotka toivottavasti ovat elämässäni aina. Muistot ainakin ovat.

Tämä kesä on ensimmäinen, jolloin olen Joensuussa, mutta en enää Ilosaarirockissa. Muutama viime vuosi on ollut täynnä isoja luopumisia, mutta tämä on niistä ehkä suurin. Vaan siellä ne festivaalit rullaavat, puikoissa on jo ties kuinka mones sukupolvi minun jälkeeni, eikä sota yhtä naista kaipaa. Minä vähän kaipaan, mutta aika aikaansa kutakin. Elämä jatkuu.

Joulun tunnelmaa

The Poguesin ja Kirsty MacCollin Fairytale of New York on lempijoululauluni kautta aikojen, ja etenkin live-version kuuleminen, jossa yleisö mylvii mukana, heruttaa kyyneleet silmäkulmaan varmasti.

Rauhallista joulua!

Rokkia puhelimeen, malli 2013

Ilosaarirockin mobiiliopas 2013Latasin tänään puhelimeeni Ilosaarirockin mobiilioppaan, ja kas, heti tuli festarifiilis. Nykyisin mobiilioppaan saa iPhonelle, Androideille, Windows-puhelimelle ja nokialaisille, eli juuri kenenkään ei tarvitse jäädä ilman.

Oma ohjelmaMuistelen ladanneeni oppaan ensimmäistä kertaa vuonna 2010, ja se oli verrattain hyvä jo silloin. Pidän siitä nytkin: opas on selkeä, hauska ja ennen kaikkea hyödyllinen. Erityisen kätevää on se, että ohjelmistosta voi koota oman ohjelman, jolloin applikaatio muistuttaa kunkin suosikiksi merkityn aloittamisesta 15 minuuttia ennen keikkaa.

Alueen karttaAinoa miinus tulee siitä, ettei applikaatiossa oleva aluekartta toimi niin kuin iPhonen kartan olettaisi toimivan: karttaa ei voi pienentää/suurentaa nipistämällä, vaan vain plussia ja miinuksia täppäämällä. Mutta se on pieni virhe muuten oivallisessa applikaatiossa, jonka toimimiseen ei tarvita edes verkkoyhteyttä, joka usein onkin festarialueella katkolla.

Joku raja!

Koska tässä blogissa on joskus musiikistakin kirjoitettu, niin tänään jos koska on siihen taas otollinen päivä.

Kaikki tietävät jo, että PMMP lopettaa uransa ”toistaiseksi”, ja samalla lopettaa yksi suosikkiyhtyeistäni kautta aikojen. Viime kesänä Ilosaarirockissa huokaisin ties kuinka monetta vuotta peräjälkeen, ettei Suomessa ole olemassa parempaa live-esiintyjää kuin mitä PMMP on. Olen edelleen sitä mieltä, enkä usko mieleni muuttuvan tulevan kesän keikkojen, niiden viimeistenkään jälkeen.

Vähän yllättäenkin PMMP:stä tuli minulle kovin, kovin tärkeä bändi. Rakkaus ei roihahtanut vielä ensimmäisellä levyllä, mutta sen jälkeen kyllä sitäkin suuremmalla liekillä. PMMP:n biisien tahdissa olen itkenyt, laulanut ja nauranut ja siteerannut niitä läheisen ystävän hääkorttiin. Ja paljon muuta. Harva yhtye pystyy siihen enää; liikuttamaan sillä tavalla kuin joskus parikymppisenä.

Kirjoitin tällä samalla otsikolla Joku raja -biisiin liittyen vuonna 2007, ja nyt kun katson taaksepäin, on tuo samainen kappale yhä minulle se läheisin. Siinä kiteytyy PMMP.

Paluuta odotellessa.

Older posts

© 2017 Matkalla

Theme by Anders NorenUp ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: