Matkalla

JESS3 / The State of The Internet from Jesse Thomas on Vimeo.

Aika hurjia lukuja. Ei tarvitse niin kamalasti ihmetellä miksi esim. Facebook kyykähtelee tämän tästä. [via]

Siinä minä olin keskellä loskaista lauantaita, pari vaatekauppaa käyneenä, mussuttamassa väärää nuudeliannostani, kun jostain syystä tuli mieleeni, että jos olisin muotibloggaaja, olisi ostoskassin sisällöstä saattanut tulla parikin blogimerkintää. Mutta kun en ole. Ajatus jäi itämään.

Kun bloggaaminen tänä päivänä tuntuu olevan meiltä entisaikoina paljonkin tekstiä syötäneiltä hiukan harvanlaista, aloin pohtia, että tekisikö hyvää kirjoittaa vaikka kuukauden verran jonkin ihan muun genren tekstiä. Että jos koodiorientoituneet kirjoittaisivat vaikka ruuanlaitosta, perheelliset elokuvista ja some-uskovaiset laihdutusprojekteistaan. Että auttaisiko sisällöllinen uudelleenfokusointi löytämään muinaisen kirjoitusvireen, vai tyssäisikö loppukin into siihen.

Marjutin muotiblogista saattaisi tulla aika surkuhupaisaa luettavaa. Pitäisi varmaan sen sijaan ryhtyä kirjoittamaan Ikea-uskovaisen tunnustuksia. Tai ehkä kokoan Muuttajan muistelmat, nyt kun Niemi on taas paras ystäväni.

Tuoli, joka sanoo muh.

(Kuva: Blå Station. Tuoli on Stefan Borseliuksen Dunder S601. Rakkautta ensi silmäyksellä.)

Valokuvatorstai: Lumi

Kun Valokuvatorstain aiheena on lumi, on pakko osallistua, lempielementistäni kun on kyse. Kuva viime talvelta.

Rauta taipui, ja Windowsin heavy user osti Macin. Tarkemmin sanottuna MacBook Pron, soman alumiinikuorisen ja syliinsopivan otuksen. (Muistattehan taipumukseni personoida sähköisiä laitteita?) Olemme nyt yrittäneet pari päivää opetella yhteiseloa, ja aika hyvin se on sujunutkin. Sitten kun vielä oppisin olemaan tohottamatta hiirellä minne sattuu ikkunoita hukaten.

Ettei totuus unohtuisi, on Macin kaverina vielä pikku-Acer, jossa hyrräävä XP tuntuu suorastaan leppoisalta Vistaan verrattuna. Opin vasta jälkikäteen, että Acer ja Vista on ainakin näytönohjaimen tappava yhdistelmä, eikä sitä voi suositella kenellekään. Sitä en silti tajua miksi tietokoneen ostamisen pitää edelleenkin, herran vuonna 2010, olla jotain ihmeen salatiedettä, joka vaatii pitkällistä perehtymistä netin (nörtti)keskustelupalstoihin ja huutelua sosiaalisen median eri foorumeilla? Sillä tietokonekaupassa palvelua saa vain se, jolla on alan lingo hallussa, ja pariskunnan ollessa ostoksilla puhutellaan vain miestä. Naisena ja noviisina en voi luottaa sekuntiakaan siihen, että myyjä myy mitä tarvitsen. Voinkin vain toivoa, että seuraava kauppareissu ei koittaisi ihan yhtä pian.

On se niin vaikeeta. [via]

Ajattelin tänään ääneen, että vastikään kevyesti uudistuneella Oikotiellä lienee varsin messevät käyttäjäluvut, onhan se lajissaan varmaankin Suomen näkyvin ja tunnetuin asuntojen, autojen ja työpaikkojen ilmoituspalvelu. Siksi onkin kummallista, että siellä kierrätetään jatkuvasti samoja virheitä, jotka näin palvelua käyttävän näkökulmasta saavat verenpaineen aina tasaisin väliajoin nousemaan. Ongelmien korjaaminen kun ei liene rakettitiedettä.

Niin kuin vaikka tämä. Jostain ihmeen syystä sisäänkirjautuminen vanhenee tuon tuostakin, mikä nyt ehkä vielä saattaisi olla ymmärrettävää, mutta se ei ole, ettei sisään pääse kirjautumaan uudestaan. Sivun uudelleenlataus saa aikaan tämän ilmoituksen:

Eikä sitten muuta. Ei kirjautumiskenttiä, ei paluuta edelliselle sivulle, ei mitään. Käyttäjä on pakotettu peukaloimaan osoiteriviä päästäkseen yhtään minnekään. Argh.

Asuntotietojen selailu (ilmeisesti ei-sallitulla selaimella) on sekin hermojaraastavaa puuhaa. Niin Chromella kuin Safarillakin asuntojen tiedot vinksahtavat jonnekin palstan ulkopuolelle, eikä siinä sivun uudelleenlatailu auta. Muistelen samaa tapahtuneen myös Firefoxilla ainakin aika ajoin.

Ja jos nyt nämä virheet vielä jaksaisikin katsella läpi sormien, niin pisimmän korren vie AsuntoMuistio (nimeämistapa suoraan Oikotieltä), jonne kun kerran erehtyy asunnon muistiin laittamaan, se myös siellä pysyy. Kyllä, asunnot voi periaatteessa ruksia pois listalta, mutta käytännössä ne eivät kuitenkaan sieltä katoa, vaan ilmestyvät näkyviin aina uudestaan. Niinpä omassakin muistiossani on kämppiä, joita muistan katsoneeni ehkä vuosi tai kaksi sitten, ja jotka eivät taatusti enää ole tarjolla. Muistiostani voin sitten ihailla näitäkin muinaisjäänteitä. Sitä tosin ihmettelen, että niiden tiedot ovat yhä palvelussa, sillä jotenkin loogisempaa olisi, että tiedot katoavat sitä myöten kun asunnot vuokrataan tai kaupataan.

Laitoin tästä viimeisimmästä ongelmasta viestin Oikotien asiakaspalveluun varmaankin jo vuosi sitten, mutta siihen ei koskaan vastattu, eikä virhettä ole näemmä myöskään korjattu. Ehkä siellä eivät moiset murheet kiinnosta? No, ehkä minäkin alan harkita Etuoven tai Jokakodin käyttäjäksi ryhtymistä.

Tänä jouluna siteeraan Heli Laaksosta (jonka jouluruno tuli vastaan jossain sähköpostikiertokirjeessä):

“Joulupatja o mu omakeksimä perinne, mink mää tahtoissin lanseerat niil ihmisill, ketkä tahto viättä lepojoulu. Joulupatja tehrä nii, et jouluaattoaamun sänkyst raahata patja keskel olohuane lattia peittones tyynyines päivines. Ympärs asetella ruakka (mitä ei ol itte tehty vaa myyjäisist ostettu tai jonku ahkeran jouluihmisen laittama), namei ja uussi kirjoi ja mitä muit paketei onka sattunu saama. Siäl peito al sit maatta uuttevuatte saak, käännetä välil kirja sivui taik kylkke ja ojenella kätt kohren konvehtei. Viarai ei saa tul käymä, eikä itte kuulu käyrä missä. Ei ol väli onk yksinäine, pariline tai perheline – joulupatja o joustava ratkaisu. Ko siit nousse, o niin kyllästyny makkamisse ja niin täys tyäntouhu ja toiminna ilo, et sitä riittä pitkäl kevässe.”

Here’s hoping.

Levollista joulua itse kullekin!

Valokuvatorstai: Sininen ja valkoinen

Kliseisesti mennään, mutta eipä haittaa!

Sillä aikaa kun allekirjoittanut vietti eilen entisen työnantajansa 10-vuotisbileitä, Elinkeinoelämän valtuuskunta EVA julkisti raportin Suomen tietoyhteiskunnan korjausliikkeestä (pdf). Raporttia on työstänyt Risto Siilasmaan vetämä asiantuntijaryhmä, joka patistaa Suomea oman tulevaisuutensa nimissä tekemään nopeita ja välttämättömiä korjausliikkeitä tietoyhteiskunnan suunnan muuttamiseksi ja yhteiskunnan vastaisen kehittymisen pohjaksi. Raportin kirjoitti Teppo Turkki. Näin kertoo Tietoviikko.

Asiantuntijaryhmä sai puristettua työnsä tulokset kahdeksan kohdan toimenpidelistaksi (löytyy Tietoviikon uutisesta), joka, anteeksi nyt vaan, ei huimaa ainakaan minun päätäni innovatiivisuudellaan. Mikähän ihme siinä on, että kun aletaan puhua tietoyhteiskunnasta, puhutaan automaattisesti hallinnosta, byrokratiasta, julkisesta sektorista, kansallisista käytännöistä, sähköisestä laskusta ja ties mistä muusta, joka on yhtä kiinnostavaa kuin katsoisi heinän kasvavan?

Olen vasta raportin kahlaamisen alkumetreillä, mutta jo nyt sieltä pistää silmään Teppo Turkin viesti lukijalle:

“Tietoyhteiskunta-käsite on Suomessa ollut jo aikoja kaluttu luu, jotenkin ontto ja merkityksistä tyhjentynyt. Moni on halunnut koko sanasta eroon. Toisaalta, olen viime vuosina tehnyt paljon työtä Japanissa ja Etelä-Koreassa, jossa olen voinut seurata kukoistavaa digitaalisen evoluution kolmatta vaihetta, jossa kansalliset kulttuurit ja ihmisten sosiaalisen elämän käytännöt liukuvat yhteen virtuaalisten teknologioiden kanssa, ja sitä kuinka ihminen, yhteisöt ja
yhteiskunta sekä uudet digitaaliset palvelut vähitellen kutovat kasaan yhteistä, äärimmäisen kiinnostavaa olemisen symbioosia.

[...] Kysymys on nyt lähes kaiken ympärillämme olevan digitalisoitumisesta. Tieto ja data ovat yhteiskuntamme uutta verenkiertoa. Todellinen ja virtuaalinen liukuvat yhteen. Yhteydestä internetiin on tullut ihmisille, yrityksille ja yhteisöille elintärkeä perushyödyke kuten puhtaasta vedestä ja sähköstä. Virtuaalisista välineistä kehittyy huimaa vauhtia ihmisten sosiaalisen ja poliittisen elämän, viihtymisen ja työn välttämättömiä toiminta-alustoja.”

Turkki puhuu ihmisistä. Mihin asiantuntijaryhmä ne toimenpiteistään kadotti?