Matkalla

Taustamusiikkia käyttäjälähtöiselle digitalisaatiolle

Jäähyväiset Ilosaarirockille

Siun

Vuonna 1984 olin 11-vuotias, kun Dingo soitti Ilosaarirockissa, joten sinne oli päästävä. Se oli ensimmäinen festivaalikokemukseni. Minä kiljuin lavan edessä, isäni istui silloisen Karjalantalon, nykyisen Kerubin terassilla ja piti silmällä jälkikasvuaan. Neumannkin on keikkaa muistellut.

Sama toistui seuraavanakin kesänä. Silloin Dingo oli jo todella iso nimi. Minä olin edelleen aika pieni, toisin kuin sifonkihuivieni lukumäärä.

Voi olla, että kasvoin korkoa vielä pari kesää, mutta 80-luvun lopulta asti olen ollut Ilosaarirockissa jokaikinen kesä. Poikkeuksen tekee vain vuosi 2014, jolloin olin keskellä muuttoa. Istuin Helsingissä pahvilaatikoiden keskellä ja tunnustan välillä tirauttaneeni pari kyyneltä, niin ikävä oli festareille. Asiaa eivät helpottaneet ne lukuisat tekstiviestit, joita paikalla olleet lähettivät. ”Nähdäänkö vartin kuluttua huoltoportilla?” Ei nähdä, minä en ole edes Joensuussa…

17-vuotiaana olin ensimmäistä kertaa Ilosaaren talkoolaisena, ja siitä lähtien kaikki seuraavat kesät aina vuoteen 2013 saakka, yhteensä 23 vuotta. Eikä ollenkaan suotta: kaikenlaista on nähty, monenlaisia tehtäviä tehty, vastuuta kannettu, myös hallitusvastuuta. Olen saanut ihania ystäviä, jotka toivottavasti ovat elämässäni aina. Muistot ainakin ovat.

Tämä kesä on ensimmäinen, jolloin olen Joensuussa, mutta en enää Ilosaarirockissa. Muutama viime vuosi on ollut täynnä isoja luopumisia, mutta tämä on niistä ehkä suurin. Vaan siellä ne festivaalit rullaavat, puikoissa on jo ties kuinka mones sukupolvi minun jälkeeni, eikä sota yhtä naista kaipaa. Minä vähän kaipaan, mutta aika aikaansa kutakin. Elämä jatkuu.

UX ei tarkoita enää mitään

Olen jo kauan urputtanut sekä itsekseni että kaikille, jotka ovat jaksaneet kuunnella, sitä, kuinka UX, user experience on kokenut järkyttävän inflaation terminä. Jo jonkin aikaa UX on tarkoittanut kaikkea, mikä liittyy millään tavalla käyttöliittymiin, ja UX designer on ollut vain fancympi nimitys entisaikojen käyttöliittymäsuunnittelijalle, usein myös ihan perusfronttikoodarille.

Pari päivää sitten näin työpaikkailmoituksen, jossa vedettiin pohjat. UX-asiantuntijaksi halutaan ihminen, jonka osaamispakasta löytyy seuraavaa:

– JavaScript ja AngularJS-osaaminen
– Mule, SQL-tietokannat, MongoDB, Jenkins, Git

Ah, niin, ja olisihan se ihan hyvä jos olisi myös aikaisempaa kokemusta UX-suunnittelusta ja –toteutuksesta.

Siis nyt ihan oikeasti. Mule? AngularJS? Käyttäjäkokemuksen asiantuntija?

Wikipedia:

Käyttäjäkokemus (lyh. UX) on ihmisen ja tietokoneen välisessä vuorovaikutuksessa (HCI) keskeinen käsite, joka tarkoittaa jonkin tuotteen tai palvelun käyttämiseen tai kuluttamiseen liittyvää kokonaisvaltaista elämystä, joka kattaa tuotteen käyttöliittymän (lyh. UI) ja käytettävyyden ohella kirjon muita elämyksiä ja tunteita, joita saattaa esiintyä pitkänkin ajan kuluessa. Käyttäjäkokemusta ja käyttöliittymää ei tulisi sekoittaa keskenään, vaikka niitä käytetäänkin yleisesti väärin toistensa synonyymeinä.

Lumista joulua!

Merry Christmas!

Kuva, jonka Marjut Mutanen (@marjutm) julkaisi

Joulusta tuli sittenkin valkoinen. Rauhaa ja rakkautta!

Mihin loppuu tekijän vastuu?

Moniin työpaikkoihin haettaessa kysellään nykyisin portfoliota. Arvelen tämän johtuvan myös omalla alallani siitä, että ammattinimikevalikoimaan on vuosien saatossa ilmestynyt tuo mystinen ja multitalentti jokapaikanhöylä UX designer. Designer missä tahansa luonnollisesti tuntuu edellyttävän, että jotain näytettävää on.

Käytettävyyden ja etenkin käytettävyystutkimuksen parissa työskennelleeltä portfoliota kuitenkin harvemmin löytyy. Tekemiset ovat monesti salassapitosopimuksen alaisia, tai asiakasyrityksen sisäisiä kehitysprojekteja, tai sellaisia, joista lopputuloksena on ollut kenties esimerkiksi tutkimusraportti tai kasa rautalankaa – eli ei siis mitään sellaista, mistä riittäisi portfolioksi asti. Digitaalisia palveluita tulee ja menee, ja jos on tehnyt niitä kymmenenkin vuotta, on erittäin todennäköistä, että se mitä kerran tutkit tai suunnittelit, ei enää ole entisensä. Oikeastaan sopii toivoa, ettei ole, sillä viisikin vuotta on esimerkiksi verkkosivustolle pitkä aika säilyä samanlaisena. Entä sitten, jos sattumalta suunnittelit jonkin palvelun käytettävyyttä vaikkapa 15 vuotta sitten? Tyyli on ehtinyt muuttua jo moneen kertaan, eikä aina ole takeita siitä, että onko muutos parempaan.

Vaikka olen autuaasti unohtanut varmasti leijonanosan niistä tuotteista ja palveluista, joiden tekemisessä olen ollut osallisena, on verkossa edelleen useita sellaisia, jotka muistan edelleen. Joidenkin, tosin verrattain harvojen, yhteydessä nimeni on mainittu julkisesti tekijänä. Olen monesti miettinyt, että mihin loppuu tekijän vastuu, kun sivustot ja palvelut muuttuvat, vaikkeivät tekijät itse enää ole niissä millään tavalla mukana, ja nimi kuitenkin niihin yhdistetään. Nuorempana suhtauduin asiaan nykyistä kiihkeämmin, sillä en millään olisi halunnut että minua yhdistetään esimerkiksi mihinkään sellaiseen sivustoon, jonka käytettävyys muuttui mielestäni huonompaan suuntaan sen jälkeen, kun oma osuus työstä oli jo aikoja sitten ohi. Sama pätee toiseenkin suuntaan: en voi myöskään ottaa kunniaa siitä, jos nykytilanne on entistä parempi.

Ihan en facepalmeitta osaa vieläkään olla, jos huomaan joidenkin uusien ratkaisujen menneen pyllylleen. Suurelle yleisölle on varmasti se ja sama kuka teki mitä ja missä, mutta omassa viitekehyksessäni olen saanut pari kertaa selittää. Vähän se tuntuu nihkeältä.

Työnhaun digi-digi

Olen murtautunut ulos, tai ainakin varpailla koskenut, oman digikuplani ulkopuoliseen maailmaan, jossa yllättäen kaikilla ei olekaan kasvanut älypuhelin kiinni kämmeneen eikä Facebookissa oleminen ole yhtä itsestäänselvää kuin hengittäminen. On muuten terveellistä. Kun on kerrankin itse näiltä osin vähemmistöä, ei tee edes mieli ryhtyä julistamaan sosiaalisen median ilosanomaa. Ehkä minulla on vielä toivoa.

Tuli puhetta digitaalisuudesta ja työnhausta tässä muussa maailmassa. Moni tunnusti ettei ole sosiaalisessa mediassa ollenkaan. Ei ole Linkedin-profiileja eikä Facebook-tilejä. Onko siis edes olemassa, saatoin miettiä muutaman sekunnin ajan ja sitten vähän pidempään. Voiko nykyisin hakea, saati saada töitä, jos sanoo sosiaaliselle medialle ei? Ymmärrän, että kaupan kassana ei ehkä ole välttämätöntä olla Facebookissa, mutta jos olet akateemisesti tai muuten korkeakoulutettu, asiantuntijauralle suuntaamassa, oli se sitten tutkija, opettaja tai mikä tahansa muu valkokaulustyöläinen, niin pärjäätkö ilman IT-taitoja, ilman näkymistä verkossa edes jossain?

Sanokaa te. Minun kuplassani, tässä digitaalisessa maailmassa, jossa töitä teen ja tekisin, on sosiaalinen media itsestäänselvyys ja tietokoneen käyttötaidot jokaikisen peruskauraa. Entä jos sanookin, että tietokoneiden kanssa on vähän niin ja näin? Että en edes halua someen! Saako niin edes sanoa?

« Older posts

© 2016 Matkalla

Theme by Anders NorenUp ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: