Matkalla

Taustamusiikkia käyttäjälähtöiselle digitalisaatiolle

Kuinka asiakas sitoutetaan

Sammakon kirjakaupan edustalla nököttävät tarjouskorit ovat Turussa käsite. Sanonta kuuluu, että kukaan ei kävele niiden ohi ostamatta jotain, ja se on helppo uskoa. No okei, ehkä ihan jokainen ei osta, mutta arvaan että aika moni kuitenkin. Koreissa ei ole mitään toissavuotista ylijäämäkamaa, vaan verrattain hyviä kirjoja muutaman hassun euron hintaan. Jo kertavilkaisusta tulee hyvä mieli – onpa hyvä valikoima!

Kun nyt siis tarjouskorista oli mukaan tarttunut pari kirjaa, piti ne tietenkin mennä maksamaan. Tiskin takaa huikattiin iloinen tervehdys heti kun ehdin sisälle, ja hukkapätkä kun olen, en edes ensin korkean hyllyn takaa nähnyt tiskille saakka. Huvituin. Mutta ainakin asiakas tuli huomatuksi.

Kävin ensimmäisen kerran Sammakon kirjakaupassa joskus 2000-luvun alkupuolella, kun se vielä sijaitsi Humalistonkadulla hurmaavassa puutalossa. Ilahdutti huomata, ettei Sammakko ole tinkinyt miljööstä, sillä nykyinen sijainti on niinikään ihanassa puutalossa aivan Turun ydinkeskustassa. Jos rakastaa kirjoja ja kirjakauppoja, on Sammakko satavarma nakki. Se toimii. Lautalattiat narisevat, kirjoja on lattiasta kattoon. Muutakin on, mutta kirjoja, kirjoja, silmänkantamattomiin kirjoja! Niitä riittää. Ja jos on hupsu (kaappi)romantikko niin kuin minä, tulee hakematta mieleen Notting Hill ja sen toisen päähenkilön tunnelmallinen matkakirjakauppa Lontoon hienostoalueella. Paitsi että Sammakko on ihanampi.

Hyllyrivejä tutkaillessani pistin merkille, että asiakaskunta oli ilahduttavan heterogeenistä. Kikattelevia teinityttöjä. Opiskelijoita. Vanhempi herra joka tuli vain rupattelemaan (minullekin) ja tappamaan aikaa. Kaltaiseni keski-ikäinen nainen, joka tutkimusten mukaan ostaa suurimman osan kirjoista Suomessa. Kaikkia palveltiin yhtä mutkattomaan tyyliin, kaikki huomioitiin, mutta mitään ei tuputettu. Sammakossa on oivallettu että kirjoja halutaan katsella kaikessa rauhassa. Jotain muutakin siellä on tehty oikein, kun sinne halutaan tulla, ja kun niin monenlaiset ihmiset haluavat sinne tulla. Kaikki eivät ole vielä siirtyneet e-kirjoihin.

Tungettelematon turkulainen rupattelu jatkui mennessäni maksamaan, ystävällistä, mutta hiukan pidättyvää, niin kuin tyyliin sopii. Nyt ei kuitenkaan olla Joensuussa! Haluaisinko Sammakon kanta-asiakaskortin, no todellakin halusin! Miten lämmittävää, että kortti on pahvia ja siihen laitetaan leimoja – jo kuudella leimalla saa alennusta seuraavasta ostoksesta. Ei mitään persoonatonta muoviläpyskää eikä varsinkaan mobiiliapplikaatiota (vaikka niistä pidänkin). Tällaisena aikana Sammakko erottuu (edukseen) tässäkin, ei ole isoilla kirjakauppaketjuilla leimakortteja. Ja mitä ilmeisimmin ihmiset tosiaan palaavat ja ostavat kirjoja; huomasin liki jokaisen kassalle saakka ehtineen kaivavan leimakortin lompsastaan. Entä haluaisinko liittyä sähköpostilistalle, no kyllä kiitos sekin kelpaa. Sentään pieni myönnytys nykyteknologialle. Tämän kirjakaupan tarjoukset saavat mieluusti tulla sähköpostiini.

Ihmiset, käykää kirjakaupassa! Ja Turun kävijä, käy Sammakossa. Takaan että lähdet hymyillen.

Pizzaa

Iski pitsanhimo, joten suunnistin Kotipizzan sivuille. Ne olivat uudistuneet, ja kuten edellisellä, ja sitäkin edellisellä kerralla, jouduin rekisteröitymään taas uudelleen. Yllättävän vaikeaa tuntuu olevan siirtää tunnuksia uuteen järjestelmään.

Huokaisten totesin, että jälleen kerran uudistus oli tehty huonompaan suuntaan, niin kuin trendi tuntuu aika monen viimeaikaisen sivustouudistuksen kohdalla olleen. Pizzatilauksen tekemisen pitäisi olla helppoa kuin heinänteko, mutta se ei ollut. Kotipizzassa eivät oikein tuntuneet tietävän että ollako pitsaketju vai Foodora.

Tein tilauksen, maksoin ja ennen pitkää pitsakuski soitti pihalta kysyen mihin rappuun pizza pitikään tuoda. Tämä tieto kun ei uudessa järjestelmässä aina välity liikkeelle saakka. Ennen kuin ehdin edes sanoa mitään, kuski pahoitteli uusia kotisivuja ja kertoi että niistä on tullut paljon kielteistä palautetta. En siis ollutkaan vanha jäärä ja vastarannankiiski huomioineni. Mutta korjauksia ollaan kuulemma tekemässä. Taitaa olla vähän pakko.

Jotenkin sitä vain toivoisi että vielä joskus maltettaisiin paitsi suunnitella käyttäjien kanssa, myös testata kunnolla nämä uudistettavat palvelut. Saattaapi muuten tulla yritykselle kalliiksi. Ei ehkä olisi kannattanut tehostamisen huumassa tappaa käytettävyysasiantuntijoiden ammattikuntaa sukupuuttoon.

Kanta-asiakas

Vuosien varrella olen kerryttänyt lompakkooni kiitettävän määrän kanta-asiakaskortteja moniin eri firmoihin; niin paljon, että tälläkin hetkellä ostoslistalla on uusi lompakko, koska entinen on ratkeillut saumoistaan ihan vain siksi, että niitä hemmetin kortteja on niin paljon. Ei siis suinkaan setelirahan määrästä.

Siksi olen ilahtunut aina, kun minulle on tarjottu fyysisen kortin sijasta mobiiliversiota. Mutta voi rähmä että niitä on hankala käyttää!

Möin hiljattain järjestelmäkamerani pois, koska sen käyttäminen oli aina tavattoman hidasta ja työlästä, ja minä olen hetkien ikuistaja – siihen hommaan sopii nopeasti taskusta napattava kännykkä kameroineen paljon paremmin. Kanta-asiakaskorttien suhteen olen joutunut toteamaan, että on paljon nopeampaa ja helpompaa napata kortti lompakosta monenkin kortin joukosta kuin lähteä etsimään kännykän työpöydältä kymmenien ikonien joukosta sitä oikeaa samalla kun jono selän takana kasvaa. Ja applikaatio aukeaa hitaasti. Ja se pahuksen kortti ei välttämättä edes ole ensimmäisenä näkymänä applikaation auetessa. Tai siihen ei välttämättä pääse käsiksi ollenkaan! Ja se vaatiikin vielä erillistä kirjautumista, vaikka juurihan minä siihen kirjauduin. Ja jos jollain ihmeen kaupalla muistan tunnukset, niin ei siinä olekaan esimerkiksi viivakoodia, jonka myyjä voisi surauttaa laitteeseen, vaan erikseen naputeltava koodi…

Ja niin edelleen.

Jäi siis kanta-asiakasalennukset saamatta. Pitäydyn jatkossakin mieluummin verkkokauppojen asiakkaana.

Matkalla 15 vuotta

Matkalla-blogini täyttää tänään viisitoista vuotta ja menee siis ensi kesänä rippileirille. Voisin tässä muistella kulunutta viittätoista vuotta ja sitä kaikkea, mitä blogi on mukanaan elämääni tuonut, mutta minut (ja teidät) pelastaa huono ja valikoiva muistini, jonka johdosta esimerkiksi tärkeät päivämäärät ja jopa vuodet ovat jääneet unholaan. (Blogin syntymäpäivän olin sentään tajunnut merkitä kalenteriin.)

Koska en niin parrasvaloista välitä ja katson mieluummin tulevaan, niin käytän tässä tilaisuutta hyväkseni ja nostan framille muuta hyvää luettavaa. Muinaisina aikoina 2000-luvun alkupuolella meillä vanhoilla bloggaajilla olikin enemmän tapana ristiinlinkittää ja kiinnittää huomiota myös toisiimme oman navan sijaan. Sen jopa minäkin muistan ja sitä kaipaan. Se olisi itse asiassa varsin hyvä syy yrittää hiukan virkistää tätä nuupahtanutta bloggaustahtia. Uutta luettavaa saa suositella.

Pari kuukautta takaperin löysin AntroBlogin, joka nimensä mukaisesti sisältää kommentointia suomalaisesta elämästä ja yhteiskunnasta antropologien silmin nähtynä. Saattaa johtua omasta sosiologitaustasta etten osaa pitää aiheita ollenkaan kuivakkaina, eivätkä ne sitä olekaan, vaan päinvastoin. Tärkeitä aiheita riittävän populääristi käsiteltyinä, niin pysyvät muutkin kuin akateemisesti orientoituneet hyvin mukana. Lukaisepa vaikka juttu hämäläisestä kahviseremoniasta.

Eilen julkistettiin Nälkä, uusi riippumaton musiikkimedia, jota ehätin jo mainostaa Facebookin puolella, mutta mainostan täälläkin. Suen ja Nuorgamin kuoltua olen oikeasti kaivannut jotain musiikillista lukemistoa, jossa näkyisi rakkaus lajiin pelkän klikkikalastelun ja ankeiden käännösuutisten sijaan. Nälkä vaikuttaa lupaavalta ja tekijäkaarti kiinnostavalta. Enkä aikaisemmin muistakaan lukeneeni esim. J. Karjalaisen ja Väinö Karjalaisen yhteishaastattelua.

Lopuksi kurkkaus toisen blogini puolelle. Viime syksynä hyväksyttiin direktiivi julkisen sektorin verkkopalveluiden saavutettavuudesta, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että julkisen sektorin verkkopalveluiden ja mobiilisovellusten tulee olla saavutettavia syksyyn 2018 mennessä. Tätä saavutettavuusdirektiivin toimeenpanoa seurataan Saavutettava.fi:n puolella. Jos siis olet verkkopalveluiden kehittäjä ja tekijä, niin suosittelen ottamaan asian haltuun mahdollisimman pian. Olemme Saavutettava.fi-kollektiivin kanssa olleet lapa pystyssä tunkemassa mukaan niihin ryhmiin, joita asiasta infotaan, ja jaamme tietoa eteenpäin aina kun sitä saamme. Itse näen, ettei tämän kokoinen ponnistus voi onnistua muuten kuin tarpeeksi siitä tiedottamalla.

Näillä puheilla 20-vuotisjuhlia kohti!

Mitä kuuntelin vuonna 2016

Tuskailin toisaalla sitä, kuinka tässä nykyelämässä ei ole enää luontevaa paikkaa listailla kuluneen vuoden parasta musiikkia ja etenkin parhaita biisejä, kunnes tajusin, että hei, onhan mulla blogi. Miten se tuppaakin aina unohtumaan.

Muinoin Suessa listasimme vuoden parhaat levyt. Nyt ajattelin kuitenkin listata satunnaisen määrän niitä biisejä ja/tai levyjä, jotka ovat jollakin tapaa kuluneena vuonna eniten sykähdyttäneet ja joita olen kuunnellut useammin kuin kerran tai kaksi. In no particular order.

Anna Järvinen: Ostosten joukosta

Koska olen paatunut ja sieluni musta, kesti vuosikausia oppia edes etäisesti pitämään Anna Järvisen henkäilevän herkästä ja runotyttömäisestä laulutyylistä. Kokonaista levyä en häneltä pysty vieläkään kertaistumalta kuuntelemaan, mutta tämä biisi ilahdutti tänä vuonna isosti. Annan. En anna. -levy on oikein hyvä sekin.

Husky Rescue: My Shelter

Husky Rescue julkaisi syksyllä uuden sinkun, My Shelter, joka jäi harmittavan vähäiselle huomiolle. Kiitos Radio Helsingin voimasoiton se kuitenkin ajelehti tajuntaani.

Alma: Karma

Alma on hei ihana! Tämä genre on normimusiikkimaustani melkein yhtä kaukana kuin itä lännestä, mutta sepä ei ole estänyt minua jytäilemästä Karman tahtiin ihan huolella.

Mikko Joensuu: Closer My God

Vuoden itkettävin biisi.

LP: Lost On You

Ja vuoden upein ääni.

Lauri Tähkä: Tämä rakkaus

Tuttavapiirini tietää, etten pidä Lauri Tähkästä, enkä varsinkaan Chisusta, mutta sitten yllättäen Lauri Tähkä esittämässä Chisun biisiä kolahtikin ihan kunnolla. Olen aseeton näiden kasarisoundien edessä. Siitäs sain.

Pimeys: Ollaan hiljaa

Mitä vanhemmaksi tulee, sitä harvemmista uusista bändeistä innostuu, sanotaan. Pimeys on parin muun artistin ohella ollut niitä ainoita, joista olen viime vuosina jaksanut innostua silleen isosti. Nykyisellään laiskana keikkakävijänä olen jopa raahautunut Pimeyttä katsomaan. (Nyt riittäisi että katsoo ikkunasta ulos, har har.) Tämä biisi julkaistiin toissapäivänä ja sepä muuten onkin erinomainen.

Paperi T

Niin ja sitten on Paperi T, joka ”Malarian pelko -levyllään täytti alkoholistuneiden nelikymppisten hipsterinaisten maailmassa Ultra Bran jättämän pölyttyneen aukon.” En ole alkoholisoitunut enkä järin hipsteri, mutta tunnistan kyllä kuvauksesta itseni. Malarian pelkoa on tosiaan tullut kuunneltua tänäkin vuonna ja runot luettua. Ennustan samaa myös tulevalle vuodelle.

« Older posts

© 2018 Matkalla

Theme by Anders NorenUp ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: