Matkalla

Taustamusiikkia käyttäjälähtöiselle digitalisaatiolle

Kategoria: Tietoyhteiskunta (page 1 of 13)

Etänä

Tein etätöitä ensimmäisen kerran joskus 2000-luvun alkupuolella, ja samoihin aikoihin eräässä työpaikassani olin tiimissä, joka istui hajautetusti ympäri Suomea: minä Espoossa, osa tiimistä Jyväskylässä. Työnantajalla oli firman tiloissa niin päheä virtuaalineuvotteluihin tarkoitettu huone, etten muista nähneeni vastaavaa sen jälkeen missään. Siellä eivät laitteet temppuilleet.

Siitä on aikaa kohta 20 vuotta, mutta etätyön kasvu on ollut hidasta ja hankalaa. Tiedämme, että usein on kyse asenteista: ellei työntekijä ole näkösällä ja vahdittavissa, se ei kuitenkaan tee mitään. Laiskottelee vain koko päivän, hoitelee omia asioitaan ja juoksee kylillä. En kiellä etteikö näin voisi joskus jonkun kohdalla ollakin – etätyö ei sovi kaikille. Kaikki työtkään eivät sovi etänä tehtäviksi, eikä tekniikka kaikkialla sovellu etätöiden tekemiseen. Hajautetun ja etänä istuvan tiimin johtaminenkin on asia, joka pitää johtajan opetella, ei se tule itsestään.

Joensuussa asuessa ehdin pohtia paljon etätöiden tekemistä ja järjestämistä. Omastakin tuttavapiiristä tiedän, että moni muuttaisi oitis pois pääkaupunkiseudulta joko takaisin lapsuuden maisemiin tai johonkin muuhun kaupunkiin, mutta työt eivät sitä mahdollista. On pakko olla läsnä, vaikka oikeasti hommat hoituisivat ihan hyvin etänäkin. Jokin siinä on silti vaikeaa. Kaikenlaisia pidetään koko Suomi asuttuna -mietintöjä olen kuullut, mutta jostain syystä harvemmin niissä puhutaan etätöistä, vaikka se voisi olla hyvinkin yksinkertainen ratkaisu. Ei kaikenkattava, mutta ratkaisu kuitenkin. Mieluummin siirretään koko virasto toiseen kaupunkiin ja ihmetellään, kun hommat eivät suju.

Tietotyöläisenä olen varmasti saanut ja voinut tehdä enemmän enemmän etätöitä kuin monet muut. Pidän itseäni onnekkaana, etätyö sopii minulle ja olen tehokkain nimenomaan kotona omassa työhuoneessa vailla ärsykkeitä. Mahdollisuus tehdä joustavasti etätöitä tarpeen mukaan on ollut minulle jo monta vuotta yksi tärkeimmistä työpaikan valinnan kriteereistä – paitsi että se kertoo organisaation nykyaikaisuudesta, se kertoo minulle ennen kaikkea siitä, luotetaanko työntekijöihin. Miksi haluaisin tehdä töitä firmassa, jos lähtökohtana ei ole molemminpuolinen luottamus?

Olen tehnyt töitä pääsääntöisesti kotoa käsin nyt noin kaksi vuotta. En kaipaa jatkuvaa ihmiskontaktia, ja jos joskus mökkihöperyys uhkaisikin iskeä, voi kollegoja mennä morjestamaan toimistolle. Kaikki työ on järjestetty niin, että sijainnilla ei ole väliä. Tämänhetkisessä virustilanteessa etätöihin on määrätty koko firma, mutta omaan arkeeni se ei juuri tuo muutosta, vaan ennemminkin mahdollisuuden opetella vielä jotain uutta ja kehittää virtuaalisia työmenetelmiä entisestään. Ehkä pilven hopeareunus onkin se, että emme tulevaisuudessa enää kuormita ilmastoa matkustelemalla töiden takia joka paikkaan, vaan osaamme käyttää ja hyödyntää virtuaalisia välineitä silloinkin, kun ei ole pakko.

Työnhaun digi-digi

Olen murtautunut ulos, tai ainakin varpailla koskenut, oman digikuplani ulkopuoliseen maailmaan, jossa yllättäen kaikilla ei olekaan kasvanut älypuhelin kiinni kämmeneen eikä Facebookissa oleminen ole yhtä itsestäänselvää kuin hengittäminen. On muuten terveellistä. Kun on kerrankin itse näiltä osin vähemmistöä, ei tee edes mieli ryhtyä julistamaan sosiaalisen median ilosanomaa. Ehkä minulla on vielä toivoa.

Tuli puhetta digitaalisuudesta ja työnhausta tässä muussa maailmassa. Moni tunnusti ettei ole sosiaalisessa mediassa ollenkaan. Ei ole Linkedin-profiileja eikä Facebook-tilejä. Onko siis edes olemassa, saatoin miettiä muutaman sekunnin ajan ja sitten vähän pidempään. Voiko nykyisin hakea, saati saada töitä, jos sanoo sosiaaliselle medialle ei? Ymmärrän, että kaupan kassana ei ehkä ole välttämätöntä olla Facebookissa, mutta jos olet akateemisesti tai muuten korkeakoulutettu, asiantuntijauralle suuntaamassa, oli se sitten tutkija, opettaja tai mikä tahansa muu valkokaulustyöläinen, niin pärjäätkö ilman IT-taitoja, ilman näkymistä verkossa edes jossain?

Sanokaa te. Minun kuplassani, tässä digitaalisessa maailmassa, jossa töitä teen ja tekisin, on sosiaalinen media itsestäänselvyys ja tietokoneen käyttötaidot jokaikisen peruskauraa. Entä jos sanookin, että tietokoneiden kanssa on vähän niin ja näin? Että en edes halua someen! Saako niin edes sanoa?

Digitalisaatio, muutakin kuin Instagram-tili

Viime aikoina olen törmännyt useaan otteeseen digitalisaatioon, tuohon vuoden 2015 muotisanaan. Kukapa siltä voisi välttyä, eikä pidäkään – olkoonkin, että se tuntuu vähän siltä kuin keisarille olisi taas keksitty uudet vaatteet. Palveluiden sähköistäminen ja prosessien digitalisointi kun eivät sinänsä ole mitään upouusia keksintöjä, itsekin olen ehtinyt niitä tehdä työkseni kolmella vuosikymmenellä ja monet varmasti pidempään.

Mutta kylläpä se voidaan käsittää ja olla käsittämättä monella eri tavalla. Yhtäältä meillä on valtiovarainministeriön juhlava määritelmä, jonka mukaan

”Digitalisaatio on sekä toimintatapojen uudistamista, sisäisten prosessien digitalisointia että palveluiden sähköistämistä. Kyse on isosta oivalluksesta, miten omaa toimintaa voidaan muuttaa jopa radikaalisti toisenlaiseksi tietotekniikan avulla.

Käyttäjälähtöisyys on olennainen osa digitalisaatiota. Hallintoa on kehitettävä asiakkaan näkökulmasta, oli sitten kyse ulkoisesta tai sisäisestä asiakkaasta. Käyttäjälähtöiset digitaaliset julkiset palvelut ovat myös Suomen kilpailukyvyn edellytys.”

Kuulostaa pätevältä, kuulostaa järkevältä, mutta ei sitten yhtään mediaseksikkäältä. Ja se mediaseksikkyys, se on se, jolla tämäkin asia on saatu myytyä ihan liian monelle. Tiedättekö, siis niille, jotka ovat saaneet nieltyä digitalisaatio-uskon kohoineen päivineen, mitään kyseenalaistamatta. Samaan tapaan kuin joku vuosi takaperin minkä tahansa organisaation piti ollakseen olemassa näkyä ja kuulua jokaikisessä sosiaalisen median hilavitkuttimessa ihan riippumatta siitä, oliko siitä oikeasti mitään hyötyä vai ei.

Tänään Helsingin Sanomissa Ficomin toimitusjohtaja Reijo Svento tiivistää: ”Niin kiire on soutaa, ettei kerkeä moottoria käynnistää.” Ja kaikkihan tietävät kuinka kiireessä tuppaa käymään.

Ja sitten toisaalta eilen koulun penkillä istuessani kuulin ihan vakavalla naamalla lausutun, että digitalisaatio, se on sitä että markkinoinnissa käytetään nykyisin Instagrammia ja Facebookia. Olin tukehtua kahviini. Tuota ei sanonut opiskelutoveri, vaan se tuli ihan sieltä luokan edestä. Valtiovarainministeriöön tuntui yhtäkkiä olevan valovuosien matka.

Kuluneen vuoden aikana työhaastatteluissa ja vähän muuallakin olen suhtautunut aiheeseen koko lailla jalat maassa, ja saanut useammin kuin kerran osakseni pitkäksi venähtäneitä naamoja. Ehkä pitäisi olla tuore digialan tekijä, sellainen reipas alle kolmikymppinen, että jaksaisi hehkuttaa digitalisaation olevan fantsua ja ihkuu ja että siinä on kansakunnan pelastus. Järjenkäyttö ei tunnu olevan kovinkaan kovassa kurssissa edes silloin, kun on veronmaksajien euroista kysymys. Mutta minä nyt satunkin tukevassa keski-iässäni uskomaan, että kultainen keskitie löytyy sieltä jostain digitalisaatiohypen ja valtiovarainministeriön kuivakkaan julkilausuman väliltä. Töitä ainakin tuntuisi olevan tehtävänä, kunhan ne vielä joskus konkretisoituisivat visioista todellisuudeksi asti.

Tietoyhteiskuntaristiriita

Sillä aikaa kun allekirjoittanut vietti eilen entisen työnantajansa 10-vuotisbileitä, Elinkeinoelämän valtuuskunta EVA julkisti raportin Suomen tietoyhteiskunnan korjausliikkeestä (pdf). Raporttia on työstänyt Risto Siilasmaan vetämä asiantuntijaryhmä, joka patistaa Suomea oman tulevaisuutensa nimissä tekemään nopeita ja välttämättömiä korjausliikkeitä tietoyhteiskunnan suunnan muuttamiseksi ja yhteiskunnan vastaisen kehittymisen pohjaksi. Raportin kirjoitti Teppo Turkki. Näin kertoo Tietoviikko.

Asiantuntijaryhmä sai puristettua työnsä tulokset kahdeksan kohdan toimenpidelistaksi (löytyy Tietoviikon uutisesta), joka, anteeksi nyt vaan, ei huimaa ainakaan minun päätäni innovatiivisuudellaan. Mikähän ihme siinä on, että kun aletaan puhua tietoyhteiskunnasta, puhutaan automaattisesti hallinnosta, byrokratiasta, julkisesta sektorista, kansallisista käytännöistä, sähköisestä laskusta ja ties mistä muusta, joka on yhtä kiinnostavaa kuin katsoisi heinän kasvavan?

Olen vasta raportin kahlaamisen alkumetreillä, mutta jo nyt sieltä pistää silmään Teppo Turkin viesti lukijalle:

”Tietoyhteiskunta-käsite on Suomessa ollut jo aikoja kaluttu luu, jotenkin ontto ja merkityksistä tyhjentynyt. Moni on halunnut koko sanasta eroon. Toisaalta, olen viime vuosina tehnyt paljon työtä Japanissa ja Etelä-Koreassa, jossa olen voinut seurata kukoistavaa digitaalisen evoluution kolmatta vaihetta, jossa kansalliset kulttuurit ja ihmisten sosiaalisen elämän käytännöt liukuvat yhteen virtuaalisten teknologioiden kanssa, ja sitä kuinka ihminen, yhteisöt ja
yhteiskunta sekä uudet digitaaliset palvelut vähitellen kutovat kasaan yhteistä, äärimmäisen kiinnostavaa olemisen symbioosia.

[…] Kysymys on nyt lähes kaiken ympärillämme olevan digitalisoitumisesta. Tieto ja data ovat yhteiskuntamme uutta verenkiertoa. Todellinen ja virtuaalinen liukuvat yhteen. Yhteydestä internetiin on tullut ihmisille, yrityksille ja yhteisöille elintärkeä perushyödyke kuten puhtaasta vedestä ja sähköstä. Virtuaalisista välineistä kehittyy huimaa vauhtia ihmisten sosiaalisen ja poliittisen elämän, viihtymisen ja työn välttämättömiä toiminta-alustoja.”

Turkki puhuu ihmisistä. Mihin asiantuntijaryhmä ne toimenpiteistään kadotti?

Liikaa luettavaa, liian vähän aikaa

Törmäsin tänään vanhaan tuttuun, joka tiedusteli mitä puuhailen nykyisin; olenko kenties freelancer. Naurahdin kuivakkaasti niin kuin tämän kysymyksen kohdalla aina teen, sillä vaikka halua freelancerointiin olisikin, pitää turvallisuushakuisuuteni huolta siitä, että pysyttelen visusti jonkun muun leivissä. Onnea kun on joka kuukausi säännöllisesti kolahtava palkkakuitti. Eri asia sitten, jos olisi rikas elättäjä, tai muuten vain paljon pätäkkää. Mutta kun ei.

Vuorokauteen mahtuisi kuitenkin jokunen kappale lisätunteja, tai ehkä virkavapaakaan ei olisi pahitteeksi. Ehtisinkö silloin lukea kaikki ne viime (ja aikaisempienkin) aikojen julkaisut, jotka piinaavat minua käsittelemättöminä delicious-linkkeinä ja pölyttyvänä kirjapinona työhuoneeni hyllyssä? Onneksi sentään hylly on selän takana – vaikka muuten rakastankin kirjojen katselua, niin kotona ne tuppaavat muistuttamaan minua vain ja ainoastaan ajan vähyydestä.

Ainakin nämä haluaisin lukea:

Mutta ehkä sitten eläkkeellä.

« Older posts

© 2020 Matkalla

Theme by Anders NorenUp ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: