Tapahtuipa eräänä päivänä, niin kuin on tapahtunut viimeisen 35 vuoden ajan, että rannekellostani loppui paristo. Koska olen sillä lailla vanhanaikainen, etten ole koskaan oppinut olemaan ja elämään ilman rannekelloa esimerkiksi pelkän kännykän kellon varassa, oli löydettävä pariston vaihtoon kykenevä taho mahdollisimman ripeästi.
Helsingissä:
Jaa-a, missähän täällä on kultasepänliikkeitä? Ja vielä sellaisia liikkeitä, joissa vaihdetaan myös kellojen paristoja? Lähin kultaseppä näyttäisi olevan tuossa vartin bussimatkan päässä, menenpä sinne.
”Meillä ei vaihdeta kellojen paristoja ollenkaan.”
Jaha. Tämä selvä. Kokeillaan seuraavaa, varmaan keskustasta löytyy. ”Vaihdamme paristot odottaessa”, sanoo kyltti ikkunassa. Lupaavaa. Ojennan rannekelloni myyjälle, joka katselee sitä epäluuloisesti. ”Tämä on kyllä niin outoa merkkiä, että onkohan meillä sellaista työkalua että saan tämän auki.” Se on Leijona, ajattelen. Eikö näitä ole Suomessa tuhansilla ihmisillä?
Pariston vaihto kestää ja kestää. Kuulen verhon takaa kilkettä ja ähinää. Tuleekohan kello yhtenä kappaleena takaisin? Lopulta myyjä ilmestyy kelloani pidellen ja mutisee vielä näreästi kuinka hankala se oli avata.
”Kaksikymmentä euroa.”
Maksan ja poistun.
Joensuussa:
Fillarimatka tuttuun kultasepänliikkeeseen kestää minuutin. Jo kolmannessa polvessa palveleva myyjä tervehtii iloisesti. ”Kellosta loppui henki”, sanon ja ojennan rannekelloni operoitavaksi. ”Ka annahan tänne.”
Niks, naks. Kuluu pari minuuttia, näen miten patteri on vaihdettu ja kellon lasia vielä kiillotetaan.
”Mitäs se tekee?”
”Kuusi euroa.”
Kiitos, näkemiin ja hyvää juhannusta.
So much win.
