Onpas täällä blogissa ollut hiljaista, ja entistäkin hiljaisempaa, kun lakkasin julkaisemasta päivittäisiä herkkuja (ne ovat edelleen deliciouksessa vapaasti kaikkien nähtävillä, ja otsikkotasolla myös tuossa sivupalkissa). Sanottavaakin olisi varmasti ollut, mutta silloin kun elämässä on tuhat ja yksi asiaa meneillään, jää blogi väistämättä jalkoihin. Minusta se on ihan hyvä tärkeysjärjestys asioille.
Eilisiltana asiaa pohdiskellessani huomasin, että blogiin kirjoittamisesta on jossain vaiheessa kadonnut liki kaikki vaivattomuus ja helppous. Olen pitänyt ohjenuoranani sitä, etten kirjoita työasioista, mikä käytännössä tarkoittaa melkoista tasapainottelua silloin, kun kuitenkin kirjoitan käytettävyydestä – eli siitä, mitä työkseni teen. Monesti töistä kirjoittaminen sitä paitsi olisi mahdotontakin salaisten projektien, asiakkaiden ja ties minkä johdosta. Ja samalla kuitenkin tuntuu, että se, mitä itse haluaisin lukea, olisi juuri jotakin konkreettista; jotain, missä puhutaan asioista oikeilla nimillä.
Kateellisena lueskelen ulkomaisten alan gurujen blogeja. Siellä kyllä kuvataan asiakkaita ja projekteja hyvinkin yksityiskohtaisesti, käytetyistä tutkimus- ja suunnittelumenetelmistä puhumattakaan. Kuinka ne saavat sen tehdä? Samaa läpinäkyvyyttä kaipaan minäkin, mutta ihan liian usein huomaan ajattelevani, että asioista on mahdotonta kirjoittaa ilman, että rikkoo jotakin sopimusta tai pykälää. Suomi on avoimuuteen kai liian pieni maa.
Sen olen huomannut, että käytettävyys on monesti aika pienistä asioista kiinni. Aina ei tarvita suurta käytettävyystestausruljanssia, supervarusteltuja testilaboratorioita eikä loputonta iteraatiota. Käytettävyys ei varsinkaan elä omassa maailmassaan, muusta prosessista irrallaan. Prosessin se silti tarvitsee, sekä sitoutumista, ja jonkun sitä johtamaan. Jos näistä kolmesta jokin puuttuu, tai pahimmassa tapauksessa kaikki, on käytettävyysammattilainen aika yksin.
Pitäisiköhän kirjoittaa kirja siitä, kuinka käytettävyysihminen tosielämässä selviää? Taidan siitä jo jonkin verran tietää. Sitä ei koulussa opi.
Tähän samaan monesti itse törmää; haluaisi käyttää hyödykseen tekemäänsä materiaalia, mutta rajoitteet välillä iskevät päälle.
Ainoaksi keinoksi välillä taitaa jäädä, että käyttää kiertoilmaisun kierotilmaisua ja puhuu mahdollisimman ylimalkaisesti. Tasapainotteluahan se vähän on, mutta aina ei ole vaihtoehtoja.
Kommenttina tuohon kirja-ajatukseesi; voisiko siihen lisätä myös oman luvun ”Kuinka mainosihminen pärjää tosielämässä?” ;)
Ilman muuta! Haluatko kirjoittaa sen? ;-)
Tähän suomalainen varmaan yleensä sanoisi mm. seuraavaa ”En osaa”, ”En ole uskottava”, ”En tiedä onko minusta kirjailijaksi” tai ”Olen liian jotain…[tähän jokin tekosyy]”.
Voin kirjoittaa sarkastisen näkemykseni asiasta, jonka taakse voin aina piiloutua jos joku väittää etten ymmärrä mitään alan yleisistä lainalaisuuksista. Joten, mikäs siinä. :)
Nykyään muuten on kasvavana julkaista netissä lyhyitä PDF-kirjoja. Se on nopeaa, helppoa ja kustantajalle ei tarvitse maksaa mitään [lue: taiteilijan vapaus]. Sen kun pistää sivustolleen ja antaa ihmisten ladata.
Luulen, että sarkasmi olisikin päävaatimus ko. kirjan tyylin suhteen. Pitääpä miettiä tuota PDF:ää.
Aivan! On niin tuskaista kun päässä vilisevät vain omat työjutut, eikä niistä aina saa oikein mitään järkevää irti ilman, että koko kärki häviää.
Mielelläni lukisin sen käytettävyyskirjan, ja jos kerran lukuja saa ehdottaa, ehdottaisin lukua aiheesta ”miten viestintäihminen pärjää tosielämässä”. :)
Haistan jotain; Antologian ainekset. :)
Mulla on sama ongelma kuin Marjutilla – blogin kirjoittaminen ei ole enää vaivatonta. Eikä aina ole edes kyse pykälistä vaan ihan kulttuurien törmäyksestä. Jos kollegat eivät tunne blogikulttuuria, koko ajatus siitä, että joku menee ja kirjoittaa ”meistä”, on pelottava.
Jos tarvitsette luvun ”miten kuluttajatutkija pärjää tosielämässä” niin täältä pesee. Voin myös kirjoitaa tulevaisuudenennakoijan elämästä toisen ;-)