Taustamusiikkia käyttäjälähtöiselle digitalisaatiolle

Kun ketteryys kohtaa käytettävyyden

”The current project I’m working on is like the war in Iraq. They quickly attack, you declare victory, and then you have to spend a lot of time to achieve something meaningful.”

Sitaatti on erään ketterien menetelmien pariin joutuneen käytettävyyssuunnittelijan suusta, ja löytyy myös allaolevasta esityksestä. Siitä löytyy myös malli, jossa vesiputousmalli ja ketterät menetelmät yhdistetään, sekä ”human-centered agile” -malli, ihmiskeskeinen tapa toteuttaa ketteriä menetelmiä. Sellaiseen minäkin saattaisin uskoa.

Ketterät menetelmät tuntuvat muutenkin tuovan muurahaisia suunnittelijoiden pöksyihin. Aiheesta on aktivoitunut myös A List Apart varsin hampaattoman Getting Real About Agile Design -artikkelin verran, jonka parasta antia on sen lopussa oleva linkkilista, josta oheinen esityskin löytyi.

4 Comments

  1. ville

    mun mielestä ongelman juuri on siinä, että managerit eivät tajua että designprosessi on eriasia kuin softakehitys/tuotantoprosessi. ja toisaalta sitä, että hommaa pitäisi lähestyä integroituna tuotekehityksenä tai tuotantona. mikä on taas ihan erilainen opus.

    virhe johtuu siitä että ”koska tää softan väsääminen näin toimii”, niin yritetään pakottaa se design sinne softakehitysprosessiin sisään. EIEIEIEI!

    mielestäni agile ja design/käytettävyys asustavat onnellisina hyvin ketterässä tuotanto/kehitysprojektissa kunhan prosessi on yhteistyölähtöinen ja siinä on oikeanlainen integrointiprosessi mukana. tarkoitan siis sitä, että miten design, käytettävyys, softakehitys, ym. integroidaan, tai oikeammin, integrointijohdetaan, yhteen ilman, että jokainen ”tieteenala” ghettoutuu muista.

  2. Santtu

    Ville tosta hyvästä kommentistasi, kohdasta ”yritetään pakottaa se design sinne softakehitysprosessiin sisään”, pomppaa esille laajempi kysymys siitä, mikä tieteenala/prosessi/toimintatapa/younameit on kunkku tai meta, jonka sisään pitää mahduttaa kaikki muut. Eli jotenkin määrittävä ja ohjaava kehys, joka sanelee muiden reunaehdot.

    Ja tässä juuri identifikaatio ja me vastaan te -henki tulee esille. Kärjistettynä: jos sattuu työskentelemään vaikkapa tietokantaihmisten yhteisössä, nähdään tietokannat ja niiden taulujen sisäinen ylivertainen logiikka helposti universumin keskipisteeksi ja siitä riippuvaisen palvelun muu elämä sitä tukevaksi aktiviteetiksi, joka on parhaimmillaan hyvää mutta yhtä kaikki alisteista, pahimmillaan välttämätöntä pahaa.

    Yhtä kärjistettynä: työskenteltäessä käyttöliittymäsuunnittelussa ajatellaan mageiden leiskojen sekä toimivan HCI:n olevan maailman napa, ja kaikki muu on ”sitä insinöörityötä” joka ”nyt vaan on tehtävä”.

    Jos duunipaikkana on arkkitehtitoimisto, nähdään rakennuttajat välttämättömänä pahana, jos rakennustoimisto, niin päin vastoin.

    Tämän jorinan pointti: Se, että työyhteisö X koittaa asettaa itsensä muiden yläpuolelle sen sijaan, että se koittaisi keskittää kaiken energiansa oman työyhteisönsä ja työyhteisö Y:n kanssa tarvittavien rajapintojen ja toimintatapojen määrittelemiseen. Ja se on siis ikävää ja aiheuttaa kustannuksia tähän meidän maailmaamme.

    Ja toki en koita sanoa, että pitäisi pyrkiä eroon ”omaan jengiin” identifioitumisesta – päin vastoin. Liian suureen yhteisöön ei voi samaistua ja samaistumista tarvitaan, se liittyy perusolemukseemme. Pitää vain koko ajan koittaa skannata vähän laajemminkin ja miettiä omien tuotosten soveltuvuutta muun maailman kannalta. Helpommin sanottu, totta kai, mutta ehkä noin niin kuin ohjenuorana…

  3. Marjut

    Kaikki mainitsemasi esimerkit tarvitsevat kuitenkin käyttäjiä oikeuttaakseen olemassaolonsa. Mitä hyötyä on tietokannoista, joita kukaan ei pysty käyttämään? Tai taloista, joissa ei pysty asumaan? En ihan hevillä luovu siitä näkökulmasta, että käyttäjät = ihmiset ovat kaiken keskiössä. Mutta ovatko ne *yläpuolella*, se on kokonaan toinen juttu.

    Minusta pitäisi pystyä sopimaan yhteiset päämäärät, joita kohti mennään, ja kaikkien ymmärtää se, mikä on tärkeää. Loppujen lopuksihan se on huonoa johtajuutta, jos porukkaa ei pysty luotsaamaan kohti samaa maalia. En oikein jaksa uskoa, että pidemmän päälle kenelläkään on varaa tehdä duunia vain ”itselleen”, ts. esim. mageeta leiskaa vain mageen leiskan vuoksi.

  4. Santtu

    Keskiössä, totta kai. Tai siis käyttäjiä varten taloja ja ohjelmistoja tehdään. Mutta taloissa ja (ainakin yhtään laajemmissa) ohjelmistoissa on osia, joiden kanssa (loppu)käyttäjät eivät ole suorassa kontaktissa. Vaikkapa vesieristys tai tietokantataulut. Ne ovat silti tärkeitä osia. Niiden suunnittelu- ja toteutusprosesseja ei pitäisi alistaa käyttäjille suoremmin näkyvien osien suunnitteluun ja toteutukseen. Eikä myöskään päin vastoin. Tuo mainitsemasi yhteisten päämäärien ja myös rajapintojen sopiminen on olennaista.

© 2022 Matkalla

Theme by Anders NorenUp ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: