Kaupunkilainen mittumaari

Vaikka pääkaupunkiseudun juhannusää ei ollut kuin morsian, se ei menoa haitannut. Olen ollut jo niin monta vuotta kaupungissa juhannuksena, että en tiedä osaisinko enää edes vetäytyä minnekään mökille itikoiden pureskeltavaksi. (Osaisin.) Tai no, ainakaan mökkielämän tekosyyksi ei tarvita juhannusta. Helsinki on juhannuksena kaunis ja hiljainen, vaikka viime vuosina meno onkin ollut vilkastumaan päin. Tänä vuonna ainakin jalkapallokisoja tuntui seuraavan myös muutama naapurimme. Se oli vissiin Venäjä, joka viime yönä voitti ja kirvoitti melkoisen äläkän, joka kaikui rappukäytävässä kauan.

Juhannus alkoi oikeastaan jo aatonaattona, kun Ismo Alanko Teholla, ja vielä Humppasäätiöllä vahvistettuna, loi totuttuun tapaan Tavastialle kunnon juhannustunnelman. Sitä vain jäin miettimään, että mistä ihmeestä ne raahaavat sinne joka vuosi ne kaikki koivut, joiden oksiin tukka tarttuu? Vaikka onnistuinkin missaamaan Humppasäätiöstä osan todella poikkeuksellisen aikaisen aloitusajan johdosta, oli Ismo ja Teho sitten sitäkin taatumpaa tavaraa. Yhteistä valikoimaa on sovitettu rokimmaksi sitten konserttikiertueaikojen, mistä kiitos. Enää musiikki ei jää yleisön mölyämisen jalkoihin.

Ismo lopetteli niin hyvissä ajoin, että ennätin vielä käydä kurkistamassa miltä viidentoista vuoden takainen suosikkiorkesterini Barefoot Brothers nykykunnossaan näyttää. Mitä voisin sanoa: aika on tehnyt tehtävänsä. Ehkä se on myös kullannut muistoni, mutta jostain syystä paljasjalkaveljet ovat muistikuvissani tuore ja letkeästi poppaava orkesteri nykyisen tunkkaisen bluestauhkan sijaan. Aika aikaansa kutakin, voisi joku todeta.

Koska juhannusaatton edeltävä yö oli kaunis, olin tapojeni vastaisesti vielä virkeä jopa unettavan bluesmätön jälkeenkin, jolloin mieli alkoi tehdä ihan toisenlaista mättöä: ranskalaisia! Edellisestä kerrasta olikin jo useampi vuosi aikaa. Koska keskustan nakkijonossa seisominen ei huvittanut, suuntasimme Tullinpuomin alati auki olevalle Shellille, jota ei ole suotta kehuttu. Listalla näytti olevan pelkkää makkaraa ja makkaraa, mutta rohkaistuin kuitenkin kysymään josko ranskalaisia sittenkin olisi saatavilla. Ja olihan niiitä, nimittäin myymälän puolen pakastehyllyssä. ”Mä voi kyllä laittaa nää sulle uuniin!”

Vähemmästäkin helsinkiläiseen palveluun tottunut ällistyy. Lisää ällistystä toi huikea euron ja viidenkymmenen sentin hinta, jolla puoli kiloa (!) ranskalaisia lohkesi. Oli kuulemma juhannusyön spesiaali se. Niin tai näin, niin hyvää oli, vaikka siitä puolesta kilosta kyllä jäi syömättä leijonanosa.

Liekö juhannusta ollut rinnuksissa myös sillä Anttilan kemikalion vanhemmalla myyjättärellä, joka onnistui saamaan minut hyvällä palvelulla toistamiseen sanattomaksi vuorokauden sisään. Aattona luulisi itse kunkin korvista tulevan kärpäsiä, jos vielä joutuu tiskin takana kökkimään, mutta ei. Maksettuani ostokseni myyjä yhtäkkiä loihe kysymään: ”Haluatko sateenvarjon?” Minä, joka olin juuri onnistunut kostumaan kesäsateessa en tietenkään voinut muuta kuin nyökätä ällistyneenä, ja niin sain käteeni ison tiilenpunaisen varjon – hyvän juhannuksen toivotuksin, tietenkin. Hämmentävää, mutta ehdottoman ilahduttavaa.

Mikä sen sijaan ei ilahduttanut, niin Seurasaaren juhannusjuhlista kynitty törkeä 13 euron lipunhinta. Kaarsimme portilta takaisin, ja ihailimme sen sijaan rankaksi yltynyttä sadetta (sekä hyvännäköistä henkilökuntaa) Ursulasta käsin aika monen muun kohtalotoverin lailla.

Ja tänään – niin, tänään alkavat alennusmyynnit! Kaupunkijuhannusta viettäneenä pääsen apajille ensimmäisten joukossa, levänneenä ja tyytyväisenä.