Kun olin turhaan odottanut alakerran lounasravintolamme ruokalistaa verkkoon koko aamupäivän, rohkenin lounaalle mennessäni kysäistä josko ruokalan edustalla näkyvillä ollut lista on tämänviikkoinen ja mainita, että kun ei sitä listaa vielä verkossa ollut. Ravintolan palveluhenkilö oli kynsiä silmät päästäni – kuinka kehtasin kysyä moista, heillä kun oli ollut tärkeämpääkin tekemistä kuin päivitellä listoja nettiin. Minä hymyilin, niin kuin kuuliainen asiakas ainakin.
Kun sitten olin saanut nautittua kahdeksan euron käypään hintaan lounaaksi raakoja kasviksia haaleassa, mutta tulisessa kastikkeessa (lisukkeena perunaa), jota kasvis chop sueyna mainostettiin, niin päätin kerjätä verta nenästäni uudestaan ja kysyä, minne ravintolan maitoaltaasta ovat kadonneet siellä vielä pari viikkoa sitten olleet laktoosittomat vaihtoehdot. Minua oikaistiin mainitsemalla, että kyllä niitä maitoja siellä on tarjolla tarpeen mukaan, vaikka kahvilastamme niitä ei enää saakaan (hyvästi maitokahvi!). Ja sitten:
”Mutta ne maidot on kyllä tarkoitettu vain niitä tarvitseville.”
Jää hyvästi, Sodexho Innopoli. Tai ei: jää mieluummin pahasti.
