Tavastian levymessuilla eilen oli kenties enemmän myyjiä kuin mitä koskaan aikaisemmin muistan siellä nähneeni, mutta tungos tuntui kuitenkin kohtuulliselta. Seuralainen sai tuhlattua toistenkin rahat, mutta minua vaivasi jälleen kerran se sama tauti kuin aina ennenkin: levylaarien äärellä pää tyhjentyy tehokkaasti kaikista niistä levyistä, joita kokoelmista vielä puuttuu. Siksi messukäynneistä tulee enemmän fiilistely- kuin ostosreissuja, mikä nyt sinänsä ei välttämättä ole ollenkaan huono asia. Olisi pitänyt olla printattu puutelista mukana, niin kuin muutamallakin harrastajalla näytti olevan.
Tällä kerralla huomasin taas kerran myös sen, mikä heikentää tehokkaasti levyjen selaamisen nautintoa. On hemmetin hankalaa etsiä levyjä silloin, kun ne on asetettu niin, että nimeke on jommallakummalla laidalla eikä niin ollen näy päälle päin. Tällöin kaikki levyt joutuu käymään käsin läpi, jolloin kaltaisellani kääpiöllä on tekemistä yrittää ylettyä pitkän levyjonon päähän saakka. Ja selaaminen, se on varsin hidasta, eikä sitä varsinaisesti helpota selän takana vuoroaan odottava, niskaan hengittävä pitkätukkahevari.
Siksipä ne laarit, joissa levyt oli ystävällisesti asetettu nimekeosa ylöspäin tuntuivat vetävän porukkaa parhaiten. Kuinka helppoa olikaan hetken silmäyksellä nähdä onko levyjen joukossa mitään mielenkiintoista ilman, että oli tarpeen parkkeerata levyharrastajien tuupittavaksi ahtaalle käytävälle koko valikoimaa selaamaan. Tämä käytäntö vain on valitettavan harvinainen niin messuilla kuin kaupoissakin. Levynostajan painajainen taitaa olla Anttiloiden levyosastojen lattianrajassa, jossa levyt ovat missä sattuu järjestyksessä, ja jossa etenkin talvipakkasella toppatakissa kyykkiminen edellyttää jo erityisen sitkeää sissimieltä tai ainakin varsin korkeaa fanituksen astetta.
