Olikohan se juuri eilen, kun innostavan workshopin jälkimainingeissa hakeuduin pläräämään Barabásin Linkit-kirjaa miettien samalla sitä, kuinka ystävystyminen ja verkostoituminen tosielämässä, ilman sähköisiä laitteita ja internetin sosiaalisia verkostoja, poikkeaa näistä web2.0-maailman tavoista. Muistelin entisen kollegan jaikua, joka kirvoitti valtaisan määrän kommentteja – että kuinka nykyisin tuntuu siltä, että ystäväpiirikin on jakautunut sen mukaan, käyttävätkö ihmiset nettiä vaiko eivät. Sitä paitsi ainakin ennen laatu totisesti korvasi määrän. Ennen internetin sosiaalisia yhteisöjä ei tullut mieleenkään, että ystävien määrällä olisi jotain merkitystä.
Mutta nyt ilmeisesti on, sillä web muokkaa koko ystävyys-käsitteen määrittelemistä.
”Some people I know (I won’t mention them by name) like to regularly brag about how many friends they have on Facebook. I don’t blame them for saying so. I blame society. In America at least, he/she who can dies with the most friends – even if they are virtual – ’wins’. It’s clear from all of this that our entire concept of friendships is changing. It’s becoming more about quantity and less about quality. This can be a very good thing. I am friends with people in social networks from other countries. Technology makes that possible. On the other hand, these same technologies enable anyone to add me as a friend, even though we’ve never met. It leaves me all confused about what friendship will look like in 10 years. It seems like it’s declining in quality, even as technology scales it in quantity and helps our networks spread far and wide.”
Enää en voi sanoa, että tärkeimmät ihmissuhteeni ovat tuolla jossain verkon ulkopuolella, sillä kyllä iso osa niistäkin on hiipinyt verkkoon. Mutta pisimmät suhteet ovat vielä toisaalla verkon ulottumattomissa. Olenko tutustunut verkossa tapaamiini ihmisiin tosielämässä? Totta hitossa olen. Onko näistä ihmisistä tullut yhtä läheisiä kuin heistä, jotka tunnen muuten? Ei. Mutta jonkinlaista uutta ja erilaista syvyyttä niissäkin suhteissa on, enkä vielä tiedä mitä ajan kuluessa tapahtuu.
Tätä hetkeä leimaa eniten se, kuinka internetistä on tullut jokapäiväinen tapa pitää yhteyttä ja pysyä ajan tasalla niidenkin ihmisten liikkeistä, jotka kuuluvat jokapäiväiseen elämääni verkon ulkopuolella – kiitos Jaikun, Flickrin, last.fm:n ja monen muun kilkkeen. Tiedän, mitä kuuntelit viimeksi, mitä söit lounaaksi, keiden kanssa vietit iltaa. Välillä se tuntuu hämmentävältä. Mutta jos emme kohtaisi kasvotusten, jotain tärkeää jäisi puuttumaan.
Tuohon ”määrä korvaa laadun”-dilemmaan on helppo ratkaisu seuraavan sukupolven yhteisöllisyyspalveluissa ominaisuudet, jotka kuvaavat suhteen laatua. Kun tehdään näkyväksi miten syvällinen suhde käyttäjällä on kontakteihinsa, niin meillä on ”kokonaan uusi pallopeli”. Sitten pääsee kilpailemaan sillä miten syviä suhteita löytyy kaveriluettelosta. Korkeimman tason kaverikontaktissa pitää olla tagit ”tietää luottokorttini tunnusnumeron”, ”yli 1000 tuntia keskusteluja”, ”olen nähnyt alasti”, ”lainaisin asuntoani, kun olen matkoilla”, ”olen juonut samasta lasista”, ”kommentoinut yli 100 jaikuani” jne.
Netti-ihmisten ja netittömien välinen kuilu on paha aikakautemme erotteleva tekijä ja siitä ei päästä ennenkuin kaikki ovat siirtyneet netin puolelle. Netin ja digitaalisten yhteisöllisten palveluiden käyttämättömyys ja vakava syrjäytyminen yhteiskunnasta(työ, opiskelu lähes mahdottomia) ovat aika lähelle synonyymeja 10 vuoden päästä.
Musta on hyvin ihmeellistä, että yhdellä wanhalla ystävälläni ei ole MITÄÄN tekemistä netin kanssa. Vieläkään. Ei edes emailia. Ainoa tapa millä me kommunikoidaan on sms, lyhyet puhelut ja harvat tapaamiset.
Voi vakuuttaa, että tosiaan alkaa tuntua oudolta pikkuhiljaa. Ihminen jolle ei voi heittää meiliä? Que?