Vähitellen yhä useammat palvelut ovat siirtymässä verkkoon, ja mikäs sen mukavampaa, jos sillä pystyy välttämään erilaisilla luukuilla jonottamisen. Verkkopankki on jo monille yleisempi tapa hoidella raha-asioita kuin pankissa hikoilu, mutta yhtä lailla myös julkisen sektorin palveluiden määrä verkossa lisääntyy. eUSER-projektin puitteissa selvitettiin koko Euroopan alueella, mitä käyttäjät oikeasti haluavat ja odottavat saavansa julkisista verkkopalveluista: What users really want from online public services.

Tulokset eivät yllätä. Päällimmäisenä kävi ilmi, ettei läheskään kaikilla ole yhtäläisiä mahdollisuuksia päästä käyttämään palveluita verkossa, vaan niitä käyttävät pääasiassa hyväosaiset, hyvin koulutetut ja nuoret. Mutta käytön esteinä ei ole vain puuttuva yhteys ja osaaminen, vaan myös motivaatio. Jos ei ole tottunut käyttämään tietokonetta eikä koe sitä tarvitsevansa, niin totta maar kiukuttaa ja turhauttaa, että nyt sitten pitäisi sekin taito opetella saadakseen asiat hoidettua. En tiedä lisäisikö motivaatiota tieto siitä, että tyytyväisyysprosentit ovat aika korkeita niiden keskuudessa, jotka palveluita käyttävät:

”[…] over 66 per cent of e-learning users, 55 per cent of e-government users and 71 per cent of e-health users say they are fully satisfied with the online services they did use. The willingness for repeat usage, which is the best indicator for effective satisfaction, is even higher. For example, five out of every six users of an online e-learning course said that they would do online learning again.”

Tutkimuksen päätulos oli se, että verkkopalveluita pitäisi tarkastella käyttökontekstissaan osana suurempaa kokonaisuutta sen sijaan, että niistä tehdään erillisiä, vaihtoehtoisia tapoja hoitaa asioita. Niin ikään käyttäjien tarpeita tulisi kartoittaa huomattavasti aikaisempaa tarkemmin mahdollisimman suuren lisäarvon, ja sen kautta myös käyttöasteen, aikaansaamiseksi. Koska palveluita jo käyttäneet ovat niihin tyytyväisiä ja käyttämättömät vastustavat, pitäisi yhä useammalle tarjota mahdollisuus kokeilemiseen, että asenteet saataisiin vähitellen muuttumaan. Suomestakin tiedän sen verran, että esimerkiksi senioreiden ja eri tavoilla syrjäytyneiden tietokonekurssit ovat jatkuvasti täynnä, joten kysyntää on. Kaikenlaisia määrärahoja supistettaessa sen sijaan en löisi vetoa tarjonnan kasvattamisesta. Mutta toivoa sopii, ettei Suomen tietoyhteiskunta-status enää entisetään huonone.