Matkalla

Taustamusiikkia käyttäjälähtöiselle digitalisaatiolle

Page 2 of 504

Digitalisaatio, muutakin kuin Instagram-tili

Viime aikoina olen törmännyt useaan otteeseen digitalisaatioon, tuohon vuoden 2015 muotisanaan. Kukapa siltä voisi välttyä, eikä pidäkään – olkoonkin, että se tuntuu vähän siltä kuin keisarille olisi taas keksitty uudet vaatteet. Palveluiden sähköistäminen ja prosessien digitalisointi kun eivät sinänsä ole mitään upouusia keksintöjä, itsekin olen ehtinyt niitä tehdä työkseni kolmella vuosikymmenellä ja monet varmasti pidempään.

Mutta kylläpä se voidaan käsittää ja olla käsittämättä monella eri tavalla. Yhtäältä meillä on valtiovarainministeriön juhlava määritelmä, jonka mukaan

”Digitalisaatio on sekä toimintatapojen uudistamista, sisäisten prosessien digitalisointia että palveluiden sähköistämistä. Kyse on isosta oivalluksesta, miten omaa toimintaa voidaan muuttaa jopa radikaalisti toisenlaiseksi tietotekniikan avulla.

Käyttäjälähtöisyys on olennainen osa digitalisaatiota. Hallintoa on kehitettävä asiakkaan näkökulmasta, oli sitten kyse ulkoisesta tai sisäisestä asiakkaasta. Käyttäjälähtöiset digitaaliset julkiset palvelut ovat myös Suomen kilpailukyvyn edellytys.”

Kuulostaa pätevältä, kuulostaa järkevältä, mutta ei sitten yhtään mediaseksikkäältä. Ja se mediaseksikkyys, se on se, jolla tämäkin asia on saatu myytyä ihan liian monelle. Tiedättekö, siis niille, jotka ovat saaneet nieltyä digitalisaatio-uskon kohoineen päivineen, mitään kyseenalaistamatta. Samaan tapaan kuin joku vuosi takaperin minkä tahansa organisaation piti ollakseen olemassa näkyä ja kuulua jokaikisessä sosiaalisen median hilavitkuttimessa ihan riippumatta siitä, oliko siitä oikeasti mitään hyötyä vai ei.

Tänään Helsingin Sanomissa Ficomin toimitusjohtaja Reijo Svento tiivistää: ”Niin kiire on soutaa, ettei kerkeä moottoria käynnistää.” Ja kaikkihan tietävät kuinka kiireessä tuppaa käymään.

Ja sitten toisaalta eilen koulun penkillä istuessani kuulin ihan vakavalla naamalla lausutun, että digitalisaatio, se on sitä että markkinoinnissa käytetään nykyisin Instagrammia ja Facebookia. Olin tukehtua kahviini. Tuota ei sanonut opiskelutoveri, vaan se tuli ihan sieltä luokan edestä. Valtiovarainministeriöön tuntui yhtäkkiä olevan valovuosien matka.

Kuluneen vuoden aikana työhaastatteluissa ja vähän muuallakin olen suhtautunut aiheeseen koko lailla jalat maassa, ja saanut useammin kuin kerran osakseni pitkäksi venähtäneitä naamoja. Ehkä pitäisi olla tuore digialan tekijä, sellainen reipas alle kolmikymppinen, että jaksaisi hehkuttaa digitalisaation olevan fantsua ja ihkuu ja että siinä on kansakunnan pelastus. Järjenkäyttö ei tunnu olevan kovinkaan kovassa kurssissa edes silloin, kun on veronmaksajien euroista kysymys. Mutta minä nyt satunkin tukevassa keski-iässäni uskomaan, että kultainen keskitie löytyy sieltä jostain digitalisaatiohypen ja valtiovarainministeriön kuivakkaan julkilausuman väliltä. Töitä ainakin tuntuisi olevan tehtävänä, kunhan ne vielä joskus konkretisoituisivat visioista todellisuudeksi asti.

Sitä mitä rakastan

Sydämellä

Näinä päivinä internet on täynnä vihaa. Ystäväni kysyi Facebookissa, että mitä sinäkin vihaat. En myöntänyt aktiivisesti vihaavani mitään. Olen sen verran hippi, että on enemmän, paljon enemmän asioita, joita rakastan. Niin kuin nyt vaikka

  • syksyn kirpeät, kirkkaat päivät
  • mäntymetsä
  • meri
  • hiljaiset aamut
  • päiväunet
  • sanaton ymmärrys
  • ensimmäinen talven jälkeinen sandaalipäivä
  • tuttu ihminen juomassa kahvia keittiössäni
  • verbaalinen hupsuttelu
  • sylissä kehräävä kissa
  • fillarointi kesäyössä
  • vanhojen kirjojen tuoksu
  • laulaminen
  • vanhat kirkot
  • odottamaton yhteydenotto ihmiseltä, jolta en enää odottanut mitään
  • päämäärätön vaeltelu kirjaston hyllyjen välissä
  • kukat, jotka toit
  • random acts of kindness
  • Munkkiniemi
  • itkettävän hienosti kirjoitettu artikkeli sunnuntain Hesarissa
  • jälleennäkemiset
  • ensilumi
  • …ja moni muu

Mitä sinä rakastat?

Kello raksuttaa mennyttä aikaa?

kello
Tapahtuipa eräänä päivänä, niin kuin on tapahtunut viimeisen 35 vuoden ajan, että rannekellostani loppui paristo. Koska olen sillä lailla vanhanaikainen, etten ole koskaan oppinut olemaan ja elämään ilman rannekelloa esimerkiksi pelkän kännykän kellon varassa, oli löydettävä pariston vaihtoon kykenevä taho mahdollisimman ripeästi.

Helsingissä:

Jaa-a, missähän täällä on kultasepänliikkeitä? Ja vielä sellaisia liikkeitä, joissa vaihdetaan myös kellojen paristoja? Lähin kultaseppä näyttäisi olevan tuossa vartin bussimatkan päässä, menenpä sinne.

”Meillä ei vaihdeta kellojen paristoja ollenkaan.”

Jaha. Tämä selvä. Kokeillaan seuraavaa, varmaan keskustasta löytyy. ”Vaihdamme paristot odottaessa”, sanoo kyltti ikkunassa. Lupaavaa. Ojennan rannekelloni myyjälle, joka katselee sitä epäluuloisesti. ”Tämä on kyllä niin outoa merkkiä, että onkohan meillä sellaista työkalua että saan tämän auki.” Se on Leijona, ajattelen. Eikö näitä ole Suomessa tuhansilla ihmisillä?

Pariston vaihto kestää ja kestää. Kuulen verhon takaa kilkettä ja ähinää. Tuleekohan kello yhtenä kappaleena takaisin? Lopulta myyjä ilmestyy kelloani pidellen ja mutisee vielä näreästi kuinka hankala se oli avata.

”Kaksikymmentä euroa.”

Maksan ja poistun.

Joensuussa:

Fillarimatka tuttuun kultasepänliikkeeseen kestää minuutin. Jo kolmannessa polvessa palveleva myyjä tervehtii iloisesti. ”Kellosta loppui henki”, sanon ja ojennan rannekelloni operoitavaksi. ”Ka annahan tänne.”

Niks, naks. Kuluu pari minuuttia, näen miten patteri on vaihdettu ja kellon lasia vielä kiillotetaan.

”Mitäs se tekee?”
”Kuusi euroa.”

Kiitos, näkemiin ja hyvää juhannusta.

So much win.

Hyvä Jokakoti

Kuvankaappaus 2015-6-11 kello 11.06.32 AM

Hyvä Jokakoti,

kävin juuri viime viikolla täydentämässä profiiliani sivuillanne. Alvariinsako teillä pitää rampata?

Jos nyt kuitenkin on niin, että teillä on porstuassa tungosta ja käyttäjätunnuksista pulaa, niin mielelläni luovutan paikkani jollekin toiselle. Mieluummin minä Oikotietä ja Etuovea käytän muutenkin.

13 vuotta

Taas se lipsahti, blogin syntymäpäivä. Kutakuinkin kuukausi sitten tämä blogi kuitenkin ehti teini-ikään ja täytti kolmetoista vuotta. Pitäisiköhän alkaa murrosikäisesti kiukutella, paiskoa ovia ja olla mieltä täällä?

En taida.

Paitsi että on minulla yksi mielipide. Jo jonkin aikaa käytettävyysporukoissa on väännetty peistä siitä, ettei käyttäjiä saisi kutsua käyttäjiksi, vaan ihmisiksi. Epäselväksi on jäänyt, että miksi. Kaikkihan me olemme käyttäjiä. Kuluttajia. Ihmisiä. Termi ei mielestäni millään tavalla alenna tai halveksu ketään. Ihansamahei.

« Older posts Newer posts »

© 2016 Matkalla

Theme by Anders NorenUp ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: