Viime aikoina olen törmännyt useaan otteeseen digitalisaatioon, tuohon vuoden 2015 muotisanaan. Kukapa siltä voisi välttyä, eikä pidäkään – olkoonkin, että se tuntuu vähän siltä kuin keisarille olisi taas keksitty uudet vaatteet. Palveluiden sähköistäminen ja prosessien digitalisointi kun eivät sinänsä ole mitään upouusia keksintöjä, itsekin olen ehtinyt niitä tehdä työkseni kolmella vuosikymmenellä ja monet varmasti pidempään.

Mutta kylläpä se voidaan käsittää ja olla käsittämättä monella eri tavalla. Yhtäältä meillä on valtiovarainministeriön juhlava määritelmä, jonka mukaan

”Digitalisaatio on sekä toimintatapojen uudistamista, sisäisten prosessien digitalisointia että palveluiden sähköistämistä. Kyse on isosta oivalluksesta, miten omaa toimintaa voidaan muuttaa jopa radikaalisti toisenlaiseksi tietotekniikan avulla.

Käyttäjälähtöisyys on olennainen osa digitalisaatiota. Hallintoa on kehitettävä asiakkaan näkökulmasta, oli sitten kyse ulkoisesta tai sisäisestä asiakkaasta. Käyttäjälähtöiset digitaaliset julkiset palvelut ovat myös Suomen kilpailukyvyn edellytys.”

Kuulostaa pätevältä, kuulostaa järkevältä, mutta ei sitten yhtään mediaseksikkäältä. Ja se mediaseksikkyys, se on se, jolla tämäkin asia on saatu myytyä ihan liian monelle. Tiedättekö, siis niille, jotka ovat saaneet nieltyä digitalisaatio-uskon kohoineen päivineen, mitään kyseenalaistamatta. Samaan tapaan kuin joku vuosi takaperin minkä tahansa organisaation piti ollakseen olemassa näkyä ja kuulua jokaikisessä sosiaalisen median hilavitkuttimessa ihan riippumatta siitä, oliko siitä oikeasti mitään hyötyä vai ei.

Tänään Helsingin Sanomissa Ficomin toimitusjohtaja Reijo Svento tiivistää: ”Niin kiire on soutaa, ettei kerkeä moottoria käynnistää.” Ja kaikkihan tietävät kuinka kiireessä tuppaa käymään.

Ja sitten toisaalta eilen koulun penkillä istuessani kuulin ihan vakavalla naamalla lausutun, että digitalisaatio, se on sitä että markkinoinnissa käytetään nykyisin Instagrammia ja Facebookia. Olin tukehtua kahviini. Tuota ei sanonut opiskelutoveri, vaan se tuli ihan sieltä luokan edestä. Valtiovarainministeriöön tuntui yhtäkkiä olevan valovuosien matka.

Kuluneen vuoden aikana työhaastatteluissa ja vähän muuallakin olen suhtautunut aiheeseen koko lailla jalat maassa, ja saanut useammin kuin kerran osakseni pitkäksi venähtäneitä naamoja. Ehkä pitäisi olla tuore digialan tekijä, sellainen reipas alle kolmikymppinen, että jaksaisi hehkuttaa digitalisaation olevan fantsua ja ihkuu ja että siinä on kansakunnan pelastus. Järjenkäyttö ei tunnu olevan kovinkaan kovassa kurssissa edes silloin, kun on veronmaksajien euroista kysymys. Mutta minä nyt satunkin tukevassa keski-iässäni uskomaan, että kultainen keskitie löytyy sieltä jostain digitalisaatiohypen ja valtiovarainministeriön kuivakkaan julkilausuman väliltä. Töitä ainakin tuntuisi olevan tehtävänä, kunhan ne vielä joskus konkretisoituisivat visioista todellisuudeksi asti.