Matkalla

Taustamusiikkia käyttäjälähtöiselle digitalisaatiolle

Historian siipien havinaa

Unohduin keskellä kaunista sunnuntai-iltapäivää kahlaamaan kotimaisten blogien feedejä Feedlyssä – kyllä, olen niin vanha, että luen edelleen blogeja JA käytän siihen feedreaderia. Kollega naurahti tälle ohimennen lausutulle paljastukselle epäuskoisena muutama viikko sitten. Yritin vakuutella, etten ole vielä ihan kokonaan homeessa ja mitäs siinä naureskelet, senkin nuorisolainen.

Edellisestä kahluusta olikin aikaa, sillä useampi kymmenen blogia oli laittanut lapun luukulle sitten edellisen läpikäynnin. Ajan kulun huomasin myös siitä, etten enää muistanut kuka mitäkin lopettanutta blogia kirjoitti ja miksi ihmeessä olin sitä aikanaan seurannut. Feedly on usein huonomuistiselle hyvä ystävä, se säilyttää menneiden aikojen bloggaukset sittenkin kun blogia ei enää muuten ole. Aina se ei kuitenkaan sitä tee, ja silloin on painettava delete-nappulaa.

Jotkut olivat siirtyneet uusiin osoitteisiin, jotkut vaihtaneet blogiensa nimiä ammattimaisemmiksi (kirjoittajien nimiä vastaaviksi), jotkut perustaneet kokonaan uusia blogeja (heitäkin vielä on!). Edesmennyt ystäväni kuului tähän joukkoon: hän perusti uusia blogeja kuin sieniä sateella. Yhtään niistä en raaskinut vieläkään poistaa. Hänen puhelinnumeronsa ja viestinsä ovat edelleen tallessa puhelimessani nekin.

Ja paljon oli niitä, jotka olivat aktiivisia silloin Menneinä Hyvinä Aikoina. Huokailin vähän surumielisesti selatessani bloggauksia jostain yli viidentoista vuoden takaa. Elättelen toivoa että jospa he vielä, vaikka jopa Wanha Blogistania -blogin syöte oli päässyt ajan saatossa happanemaan.

Vielä potkii

Joka vuosi sivuston ylläpitolaskun kopsahtaessa postiin huokaisen ja mietin, että pitäisikö laittaa pillit pussiin ja kuopata koko Matkalla-sivusto. Toistaiseksi en ole raaskinut. Sitten mietin, että maailmassa, jossa kaikki muuttuu koko ajan, on kai ihan kiva että on jotain pysyvää. Jos ei muuten, niin voi ainakin itse muistella bloggaajien kultaisia vuosia, ja kaikkea sitä krumeluuria ja kimalletta, jota päällemme satoi. (No ei satanut, mutta muistot junou.)

Algoritmi ei anna armoa

Feedissä vilahtaa mainos, jossa on riemunkirjava kenkäpari.

1. näyttö: Onpa rumat.

2. näyttö: Taasko niitä näytetään mulle. Kauheat.

3.-10. näyttö: On kyllä niin rumat, että nuo on oikeastaan aika hauskat.

11. näyttö: Mitkähän kengät nää oikein on?

12. näyttö: Ei kai se haittaa jos klikkaan tuota mainosta.

13. näyttö: No, eipä näytä olevan saatavana omassa koossani.

14. näyttö: Mikäs se merkki olikaan, onkohan näitä jossain muussa verkkokaupassa oikeassa koossa. Kas, onpa iso alennus tuolla merkin omassa kaupassa.

15. näyttö: Kai ne on nyt sitten pakko ostaa.

Kari Traa Tråkke -kengät
Kari Traa Tråkke.

Etänä

Tein etätöitä ensimmäisen kerran joskus 2000-luvun alkupuolella, ja samoihin aikoihin eräässä työpaikassani olin tiimissä, joka istui hajautetusti ympäri Suomea: minä Espoossa, osa tiimistä Jyväskylässä. Työnantajalla oli firman tiloissa niin päheä virtuaalineuvotteluihin tarkoitettu huone, etten muista nähneeni vastaavaa sen jälkeen missään. Siellä eivät laitteet temppuilleet.

Siitä on aikaa kohta 20 vuotta, mutta etätyön kasvu on ollut hidasta ja hankalaa. Tiedämme, että usein on kyse asenteista: ellei työntekijä ole näkösällä ja vahdittavissa, se ei kuitenkaan tee mitään. Laiskottelee vain koko päivän, hoitelee omia asioitaan ja juoksee kylillä. En kiellä etteikö näin voisi joskus jonkun kohdalla ollakin – etätyö ei sovi kaikille. Kaikki työtkään eivät sovi etänä tehtäviksi, eikä tekniikka kaikkialla sovellu etätöiden tekemiseen. Hajautetun ja etänä istuvan tiimin johtaminenkin on asia, joka pitää johtajan opetella, ei se tule itsestään.

Joensuussa asuessa ehdin pohtia paljon etätöiden tekemistä ja järjestämistä. Omastakin tuttavapiiristä tiedän, että moni muuttaisi oitis pois pääkaupunkiseudulta joko takaisin lapsuuden maisemiin tai johonkin muuhun kaupunkiin, mutta työt eivät sitä mahdollista. On pakko olla läsnä, vaikka oikeasti hommat hoituisivat ihan hyvin etänäkin. Jokin siinä on silti vaikeaa. Kaikenlaisia pidetään koko Suomi asuttuna -mietintöjä olen kuullut, mutta jostain syystä harvemmin niissä puhutaan etätöistä, vaikka se voisi olla hyvinkin yksinkertainen ratkaisu. Ei kaikenkattava, mutta ratkaisu kuitenkin. Mieluummin siirretään koko virasto toiseen kaupunkiin ja ihmetellään, kun hommat eivät suju.

Tietotyöläisenä olen varmasti saanut ja voinut tehdä enemmän enemmän etätöitä kuin monet muut. Pidän itseäni onnekkaana, etätyö sopii minulle ja olen tehokkain nimenomaan kotona omassa työhuoneessa vailla ärsykkeitä. Mahdollisuus tehdä joustavasti etätöitä tarpeen mukaan on ollut minulle jo monta vuotta yksi tärkeimmistä työpaikan valinnan kriteereistä – paitsi että se kertoo organisaation nykyaikaisuudesta, se kertoo minulle ennen kaikkea siitä, luotetaanko työntekijöihin. Miksi haluaisin tehdä töitä firmassa, jos lähtökohtana ei ole molemminpuolinen luottamus?

Olen tehnyt töitä pääsääntöisesti kotoa käsin nyt noin kaksi vuotta. En kaipaa jatkuvaa ihmiskontaktia, ja jos joskus mökkihöperyys uhkaisikin iskeä, voi kollegoja mennä morjestamaan toimistolle. Kaikki työ on järjestetty niin, että sijainnilla ei ole väliä. Tämänhetkisessä virustilanteessa etätöihin on määrätty koko firma, mutta omaan arkeeni se ei juuri tuo muutosta, vaan ennemminkin mahdollisuuden opetella vielä jotain uutta ja kehittää virtuaalisia työmenetelmiä entisestään. Ehkä pilven hopeareunus onkin se, että emme tulevaisuudessa enää kuormita ilmastoa matkustelemalla töiden takia joka paikkaan, vaan osaamme käyttää ja hyödyntää virtuaalisia välineitä silloinkin, kun ei ole pakko.

« Older posts

© 2025 Matkalla

Theme by Anders NorenUp ↑