Joka vuosi sivuston ylläpitolaskun kopsahtaessa postiin huokaisen ja mietin, että pitäisikö laittaa pillit pussiin ja kuopata koko Matkalla-sivusto. Toistaiseksi en ole raaskinut. Sitten mietin, että maailmassa, jossa kaikki muuttuu koko ajan, on kai ihan kiva että on jotain pysyvää. Jos ei muuten, niin voi ainakin itse muistella bloggaajien kultaisia vuosia, ja kaikkea sitä krumeluuria ja kimalletta, jota päällemme satoi. (No ei satanut, mutta muistot junou.)
Feedissä vilahtaa mainos, jossa on riemunkirjava kenkäpari.
1. näyttö: Onpa rumat.
2. näyttö: Taasko niitä näytetään mulle. Kauheat.
3.-10. näyttö: On kyllä niin rumat, että nuo on oikeastaan aika hauskat.
11. näyttö: Mitkähän kengät nää oikein on?
12. näyttö: Ei kai se haittaa jos klikkaan tuota mainosta.
13. näyttö: No, eipä näytä olevan saatavana omassa koossani.
14. näyttö: Mikäs se merkki olikaan, onkohan näitä jossain muussa verkkokaupassa oikeassa koossa. Kas, onpa iso alennus tuolla merkin omassa kaupassa.
15. näyttö: Kai ne on nyt sitten pakko ostaa.
Kari Traa Tråkke.
Jaa tämä:
Korona-aika on hiljentänyt paitsi elämän, myös tämän blogin. Tänään se kuitenkin täyttää tasan 20 vuotta!
Me ei olla mitään teinejä enää.
Jaa tämä:
Tein etätöitä ensimmäisen kerran joskus 2000-luvun alkupuolella, ja samoihin aikoihin eräässä työpaikassani olin tiimissä, joka istui hajautetusti ympäri Suomea: minä Espoossa, osa tiimistä Jyväskylässä. Työnantajalla oli firman tiloissa niin päheä virtuaalineuvotteluihin tarkoitettu huone, etten muista nähneeni vastaavaa sen jälkeen missään. Siellä eivät laitteet temppuilleet.
Siitä on aikaa kohta 20 vuotta, mutta etätyön kasvu on ollut hidasta ja hankalaa. Tiedämme, että usein on kyse asenteista: ellei työntekijä ole näkösällä ja vahdittavissa, se ei kuitenkaan tee mitään. Laiskottelee vain koko päivän, hoitelee omia asioitaan ja juoksee kylillä. En kiellä etteikö näin voisi joskus jonkun kohdalla ollakin – etätyö ei sovi kaikille. Kaikki työtkään eivät sovi etänä tehtäviksi, eikä tekniikka kaikkialla sovellu etätöiden tekemiseen. Hajautetun ja etänä istuvan tiimin johtaminenkin on asia, joka pitää johtajan opetella, ei se tule itsestään.
Joensuussa asuessa ehdin pohtia paljon etätöiden tekemistä ja järjestämistä. Omastakin tuttavapiiristä tiedän, että moni muuttaisi oitis pois pääkaupunkiseudulta joko takaisin lapsuuden maisemiin tai johonkin muuhun kaupunkiin, mutta työt eivät sitä mahdollista. On pakko olla läsnä, vaikka oikeasti hommat hoituisivat ihan hyvin etänäkin. Jokin siinä on silti vaikeaa. Kaikenlaisia pidetään koko Suomi asuttuna -mietintöjä olen kuullut, mutta jostain syystä harvemmin niissä puhutaan etätöistä, vaikka se voisi olla hyvinkin yksinkertainen ratkaisu. Ei kaikenkattava, mutta ratkaisu kuitenkin. Mieluummin siirretään koko virasto toiseen kaupunkiin ja ihmetellään, kun hommat eivät suju.
Tietotyöläisenä olen varmasti saanut ja voinut tehdä enemmän enemmän etätöitä kuin monet muut. Pidän itseäni onnekkaana, etätyö sopii minulle ja olen tehokkain nimenomaan kotona omassa työhuoneessa vailla ärsykkeitä. Mahdollisuus tehdä joustavasti etätöitä tarpeen mukaan on ollut minulle jo monta vuotta yksi tärkeimmistä työpaikan valinnan kriteereistä – paitsi että se kertoo organisaation nykyaikaisuudesta, se kertoo minulle ennen kaikkea siitä, luotetaanko työntekijöihin. Miksi haluaisin tehdä töitä firmassa, jos lähtökohtana ei ole molemminpuolinen luottamus?
Olen tehnyt töitä pääsääntöisesti kotoa käsin nyt noin kaksi vuotta. En kaipaa jatkuvaa ihmiskontaktia, ja jos joskus mökkihöperyys uhkaisikin iskeä, voi kollegoja mennä morjestamaan toimistolle. Kaikki työ on järjestetty niin, että sijainnilla ei ole väliä. Tämänhetkisessä virustilanteessa etätöihin on määrätty koko firma, mutta omaan arkeeni se ei juuri tuo muutosta, vaan ennemminkin mahdollisuuden opetella vielä jotain uutta ja kehittää virtuaalisia työmenetelmiä entisestään. Ehkä pilven hopeareunus onkin se, että emme tulevaisuudessa enää kuormita ilmastoa matkustelemalla töiden takia joka paikkaan, vaan osaamme käyttää ja hyödyntää virtuaalisia välineitä silloinkin, kun ei ole pakko.
Jaa tämä:
Sammakon kirjakaupan edustalla nököttävät tarjouskorit ovat Turussa käsite. Sanonta kuuluu, että kukaan ei kävele niiden ohi ostamatta jotain, ja se on helppo uskoa. No okei, ehkä ihan jokainen ei osta, mutta arvaan että aika moni kuitenkin. Koreissa ei ole mitään toissavuotista ylijäämäkamaa, vaan verrattain hyviä kirjoja muutaman hassun euron hintaan. Jo kertavilkaisusta tulee hyvä mieli – onpa hyvä valikoima!
Kun nyt siis tarjouskorista oli mukaan tarttunut pari kirjaa, piti ne tietenkin mennä maksamaan. Tiskin takaa huikattiin iloinen tervehdys heti kun ehdin sisälle, ja hukkapätkä kun olen, en edes ensin korkean hyllyn takaa nähnyt tiskille saakka. Huvituin. Mutta ainakin asiakas tuli huomatuksi.
Kävin ensimmäisen kerran Sammakon kirjakaupassa joskus 2000-luvun alkupuolella, kun se vielä sijaitsi Humalistonkadulla hurmaavassa puutalossa. Ilahdutti huomata, ettei Sammakko ole tinkinyt miljööstä, sillä nykyinen sijainti on niinikään ihanassa puutalossa aivan Turun ydinkeskustassa. Jos rakastaa kirjoja ja kirjakauppoja, on Sammakko satavarma nakki. Se toimii. Lautalattiat narisevat, kirjoja on lattiasta kattoon. Muutakin on, mutta kirjoja, kirjoja, silmänkantamattomiin kirjoja! Niitä riittää. Ja jos on hupsu (kaappi)romantikko niin kuin minä, tulee hakematta mieleen Notting Hill ja sen toisen päähenkilön tunnelmallinen matkakirjakauppa Lontoon hienostoalueella. Paitsi että Sammakko on ihanampi.
Hyllyrivejä tutkaillessani pistin merkille, että asiakaskunta oli ilahduttavan heterogeenistä. Kikattelevia teinityttöjä. Opiskelijoita. Vanhempi herra joka tuli vain rupattelemaan (minullekin) ja tappamaan aikaa. Kaltaiseni keski-ikäinen nainen, joka tutkimusten mukaan ostaa suurimman osan kirjoista Suomessa. Kaikkia palveltiin yhtä mutkattomaan tyyliin, kaikki huomioitiin, mutta mitään ei tuputettu. Sammakossa on oivallettu että kirjoja halutaan katsella kaikessa rauhassa. Jotain muutakin siellä on tehty oikein, kun sinne halutaan tulla, ja kun niin monenlaiset ihmiset haluavat sinne tulla. Kaikki eivät ole vielä siirtyneet e-kirjoihin.
Tungettelematon turkulainen rupattelu jatkui mennessäni maksamaan, ystävällistä, mutta hiukan pidättyvää, niin kuin tyyliin sopii. Nyt ei kuitenkaan olla Joensuussa! Haluaisinko Sammakon kanta-asiakaskortin, no todellakin halusin! Miten lämmittävää, että kortti on pahvia ja siihen laitetaan leimoja – jo kuudella leimalla saa alennusta seuraavasta ostoksesta. Ei mitään persoonatonta muoviläpyskää eikä varsinkaan mobiiliapplikaatiota (vaikka niistä pidänkin). Tällaisena aikana Sammakko erottuu (edukseen) tässäkin, ei ole isoilla kirjakauppaketjuilla leimakortteja. Ja mitä ilmeisimmin ihmiset tosiaan palaavat ja ostavat kirjoja; huomasin liki jokaisen kassalle saakka ehtineen kaivavan leimakortin lompsastaan. Entä haluaisinko liittyä sähköpostilistalle, no kyllä kiitos sekin kelpaa. Sentään pieni myönnytys nykyteknologialle. Tämän kirjakaupan tarjoukset saavat mieluusti tulla sähköpostiini.
Ihmiset, käykää kirjakaupassa! Ja Turun kävijä, käy Sammakossa. Takaan että lähdet hymyillen.
Jaa tämä:
