Kategoria: Palvelukokemuksia (Page 1 of 2)

Sammakon kirjakaupan edustalla nököttävät tarjouskorit ovat Turussa käsite. Sanonta kuuluu, että kukaan ei kävele niiden ohi ostamatta jotain, ja se on helppo uskoa. No okei, ehkä ihan jokainen ei osta, mutta arvaan että aika moni kuitenkin. Koreissa ei ole mitään toissavuotista ylijäämäkamaa, vaan verrattain hyviä kirjoja muutaman hassun euron hintaan. Jo kertavilkaisusta tulee hyvä mieli – onpa hyvä valikoima!

Kun nyt siis tarjouskorista oli mukaan tarttunut pari kirjaa, piti ne tietenkin mennä maksamaan. Tiskin takaa huikattiin iloinen tervehdys heti kun ehdin sisälle, ja hukkapätkä kun olen, en edes ensin korkean hyllyn takaa nähnyt tiskille saakka. Huvituin. Mutta ainakin asiakas tuli huomatuksi.

Kävin ensimmäisen kerran Sammakon kirjakaupassa joskus 2000-luvun alkupuolella, kun se vielä sijaitsi Humalistonkadulla hurmaavassa puutalossa. Ilahdutti huomata, ettei Sammakko ole tinkinyt miljööstä, sillä nykyinen sijainti on niinikään ihanassa puutalossa aivan Turun ydinkeskustassa. Jos rakastaa kirjoja ja kirjakauppoja, on Sammakko satavarma nakki. Se toimii. Lautalattiat narisevat, kirjoja on lattiasta kattoon. Muutakin on, mutta kirjoja, kirjoja, silmänkantamattomiin kirjoja! Niitä riittää. Ja jos on hupsu (kaappi)romantikko niin kuin minä, tulee hakematta mieleen Notting Hill ja sen toisen päähenkilön tunnelmallinen matkakirjakauppa Lontoon hienostoalueella. Paitsi että Sammakko on ihanampi.

Hyllyrivejä tutkaillessani pistin merkille, että asiakaskunta oli ilahduttavan heterogeenistä. Kikattelevia teinityttöjä. Opiskelijoita. Vanhempi herra joka tuli vain rupattelemaan (minullekin) ja tappamaan aikaa. Kaltaiseni keski-ikäinen nainen, joka tutkimusten mukaan ostaa suurimman osan kirjoista Suomessa. Kaikkia palveltiin yhtä mutkattomaan tyyliin, kaikki huomioitiin, mutta mitään ei tuputettu. Sammakossa on oivallettu että kirjoja halutaan katsella kaikessa rauhassa. Jotain muutakin siellä on tehty oikein, kun sinne halutaan tulla, ja kun niin monenlaiset ihmiset haluavat sinne tulla. Kaikki eivät ole vielä siirtyneet e-kirjoihin.

Tungettelematon turkulainen rupattelu jatkui mennessäni maksamaan, ystävällistä, mutta hiukan pidättyvää, niin kuin tyyliin sopii. Nyt ei kuitenkaan olla Joensuussa! Haluaisinko Sammakon kanta-asiakaskortin, no todellakin halusin! Miten lämmittävää, että kortti on pahvia ja siihen laitetaan leimoja – jo kuudella leimalla saa alennusta seuraavasta ostoksesta. Ei mitään persoonatonta muoviläpyskää eikä varsinkaan mobiiliapplikaatiota (vaikka niistä pidänkin). Tällaisena aikana Sammakko erottuu (edukseen) tässäkin, ei ole isoilla kirjakauppaketjuilla leimakortteja. Ja mitä ilmeisimmin ihmiset tosiaan palaavat ja ostavat kirjoja; huomasin liki jokaisen kassalle saakka ehtineen kaivavan leimakortin lompsastaan. Entä haluaisinko liittyä sähköpostilistalle, no kyllä kiitos sekin kelpaa. Sentään pieni myönnytys nykyteknologialle. Tämän kirjakaupan tarjoukset saavat mieluusti tulla sähköpostiini.

Ihmiset, käykää kirjakaupassa! Ja Turun kävijä, käy Sammakossa. Takaan että lähdet hymyillen.

Tapahtuipa eräänä päivänä, niin kuin on tapahtunut viimeisen 35 vuoden ajan, että rannekellostani loppui paristo. Koska olen sillä lailla vanhanaikainen, etten ole koskaan oppinut olemaan ja elämään ilman rannekelloa esimerkiksi pelkän kännykän kellon varassa, oli löydettävä pariston vaihtoon kykenevä taho mahdollisimman ripeästi.

Helsingissä:

Jaa-a, missähän täällä on kultasepänliikkeitä? Ja vielä sellaisia liikkeitä, joissa vaihdetaan myös kellojen paristoja? Lähin kultaseppä näyttäisi olevan tuossa vartin bussimatkan päässä, menenpä sinne.

”Meillä ei vaihdeta kellojen paristoja ollenkaan.”

Jaha. Tämä selvä. Kokeillaan seuraavaa, varmaan keskustasta löytyy. ”Vaihdamme paristot odottaessa”, sanoo kyltti ikkunassa. Lupaavaa. Ojennan rannekelloni myyjälle, joka katselee sitä epäluuloisesti. ”Tämä on kyllä niin outoa merkkiä, että onkohan meillä sellaista työkalua että saan tämän auki.” Se on Leijona, ajattelen. Eikö näitä ole Suomessa tuhansilla ihmisillä?

Pariston vaihto kestää ja kestää. Kuulen verhon takaa kilkettä ja ähinää. Tuleekohan kello yhtenä kappaleena takaisin? Lopulta myyjä ilmestyy kelloani pidellen ja mutisee vielä näreästi kuinka hankala se oli avata.

”Kaksikymmentä euroa.”

Maksan ja poistun.

Joensuussa:

Fillarimatka tuttuun kultasepänliikkeeseen kestää minuutin. Jo kolmannessa polvessa palveleva myyjä tervehtii iloisesti. ”Kellosta loppui henki”, sanon ja ojennan rannekelloni operoitavaksi. ”Ka annahan tänne.”

Niks, naks. Kuluu pari minuuttia, näen miten patteri on vaihdettu ja kellon lasia vielä kiillotetaan.

”Mitäs se tekee?”
”Kuusi euroa.”

Kiitos, näkemiin ja hyvää juhannusta.

So much win.

Hyvä Jokakoti,

kävin juuri viime viikolla täydentämässä profiiliani sivuillanne. Alvariinsako teillä pitää rampata?

Jos nyt kuitenkin on niin, että teillä on porstuassa tungosta ja käyttäjätunnuksista pulaa, niin mielelläni luovutan paikkani jollekin toiselle. Mieluummin minä Oikotietä ja Etuovea käytän muutenkin.