Kategoria: Musiikilliset (Page 30 of 34)

Suomen virallinen rockhahmo, ”mediamörkö ja tukkajumala” Jone Nikula on ollut Nytin kolumneissa omituisen virallinen ja suorastaan virkamiesmäisen asiallinen, mutta tällä viikolla mies kirjoittaa asiaa: ”Uutislähetyksen tähtireportterin äänenpaino muuttuu, kun siirrytään EU-asioista ja osavuosikatsauksista suomalaisten rockyhtyeiden maailmanvalloitusuutisiin. Asiallisuus katoaa, ja lämpimällä ’pojat on poikia’ -äänellä kerrotaan milloin kenenkin listamenestyksestä.”

Ihan sama meininki on jatkunut juhannuksen festariuutisoinneissa, kun toimittajat ikään katsomatta ovat yrittäneet kakistella ne samat jutut vuodesta toiseen: kuinka porukka kännää festareilla, kuinka tänä vuonna aikuisiakin on uskaltautunut joukkoon, vettä on satanut ja yleisöennätyksiä lyöty. Kaikki siihen samaan sävyyn, josta kuuluu että itse ei ole tullut festareilla käytyä sitten 70-luvun ja silloinkin vain päiväsellään pyörähtämässä. Voi hyvä ihme sentään. Mutta toisaalta, niin kuin Nikula jatkaa: ”Rockkulttuurin outlaw-imago saa mukavaa sivustatukea tiedotusvälineiden luomasta kuvasta, jonka mukaan rock on jännittävää ja hurjaa touhua, jota vanhempi väki ei oikein ymmärrä.”

Niin, vanhempi väki on keskittynyt räyhäämiseen ja viinanjuontiin, mikä käy ilmi toisaalla samassa lehdessä olleesta jutusta (ei verkossa). Kun palveluntarjoajia pyydettiin vertailemaan Provinssirockin ja Tangomarkkinoiden yleisöä, kävi kaikista vastauksista selkeästi ilmi, että markkinayleisö ryyppää, rällää ja sikailee, kun taas festariväki elää kiltimmin ja osaa poistua ravintoloistakin ajallaan. Mikseivät tiedostusvälineet uutisoi tästä?

Musiikilla on merkitystä myös bisneksessä, kuulemma. Fast Company kaipaa tietoja siitä, minkälainen musiikki raikuu työpaikoilla tietokoneiden kaiuttimista, kunkin omissa kuulokkeissa tai ihan vain korvien välissä: ”What songs help fuel your creative fire? What do you listen to to mark the end of a challenging project? What music do you hear in your head while planning the future of your business or career?”

Vanhassa työpaikassani tuli tavaksi, että palaverin päätteeksi kollega soitti kannettavaltaan Hill Street Bluesin teemabiisin (.wav), tiedättehän, let’s be careful out there. Aika usein soi myös Nyt koodataan!, joka on sittemmin painunut unholaan. Mutta ehkä kaikista hykerryttävimpänä muistona mieleen ovat jääneet järkyttävän kuumat kesäiset päivät toimistossa, jonka ilmastointi ei toiminut: silloin joku kekseliäs soitti tuutin täydeltä saunasäveliä, vastojen läiskettä ja kiukaan kihinää. Tunnista toiseen. Vieläkin naurattaa.

Aamulla uutinen Glorian onnettomuusuhrista oli Iltalehdessä, nyt jo hesarissakin. Ei tätä haluaisi uskoa.

Että kerran elämässä kuitenkin
tulee aina aika jolloin
on palattava kotiin takaisin.

Käyttäydyin tänään ikäiseni lailla ja marssin kotimatkalla Tiimariin ostamaan Hanna Pakarisen tänään ilmestyneen debyyttilevyn When I Become Me. Kotisivuilla levyä hehkutetaan mm. näin: ”Lappeenrannasta kotoisin olevan Hannan uunituore, odotettu soololevy When I Become Me on nimensä mukaisesti Hannalta itseltään kuulostava levy, jolla tuore artisti on selvästi omalla alueellaan.”

Just joo. Idols-matsista mieleen jäi ihana eteläkarjalainen puheenparsi ja eloisa luonnonlapsi, jota on siunattu suurella sydämellä ja upealla äänellä (sallikaa nyt tämän kerran nämä ylisanat), ja jota tuli äänestettyä varsin moneen otteeseen. Olkoonkin, että Hannan oma musiikkimaku vaikutti, eh, aika mielenkiintoiselta parikymppiselle tytölle, niin biisi kuin biisi tuntui taipuvan tyylilajista huolimatta. Jossain väräjävässä päiväunessani rohkenin toivoa, että Hannan persoonallisuus olisi välittynyt tälle levylle saakka, mutta mitä vielä! En muista koska olisin viimeksi kuunnellut yhtä puhkituotettua, hajutonta ja mautonta tekelettä. Taustatiimin tuntien sen ei pitäisi olla yllätys, mutta onpa silti. Ja se on helvetinmoinen sääli.