Taustamusiikkia käyttäjälähtöiselle digitalisaatiolle

Kategoria: Musiikilliset (Page 26 of 34)

Käytettävyys on coolia

Tehdessäni eilen taustatutkimusta eräästä musiikillisesta kokoonpanosta törmäsin jälleen kerran siihen tosiasiaan, että jostain syystä tuntuu olevan todella vaikeaa tehdä sellaista bändisivustoa, joka sekä näyttää hyvältä että toimii. Vihonviimeinen vitsaus on sellainen flash-toteutus, josta ei pääse ohi ja johon on vielä luonnollisesti ympätty ääniraita, jota ei saa taukoamaan ei sitten millään. Otetaanpa pikkuisen hitaampi kone ja hitaampi yhteys, niin ollaan aika pian sellaisessa suossa, jossa käyttäjällä ei ole muuta mahdollisuutta kuin yrittää sulkea selain – tai koko kone. Argh!

Aktiivisimmista teinivuosista on kulunut jo hyvä tovi, mutta paitsi viran puolesta myös musadiggarina vierailen artistien sivuilla tämän tästä. En tiedä kuinka moni hakeutuu musiikkisivustoille ihastelemaan kaikenlaisia kieppuvia ja pöriseviä elementtejä, mutta tänä musiikin internet-levityksen aikana voisin kuvitella, että useammat kärkkyvät ladattavaa tavaraa ja jotain informaationtynkää artistista, kenties kuviakin. Silloin on niin maan perusteellisen -keleellistä takertua disainerin asettamaan ansaan heti ulko-ovella niin, että pahimmassa tapauksessa reissu tyssää siihen. Kuka artisti sellaista haluaa?

Järki käteen ja käytettävyyttä peliin, niin kelvollisesta designista voi tulla kerrassaan huippua, sanoo Usability: How to Make a Good Design Brilliant -artikkeli. ”Good design isn’t just about a web site looking cool, it’s about helping the site communicate it’s goal with as little effort as possible on the part of the user. If the site has strong usability, more people will notice how great the design is because they won’t be wasting time trying to figure out how the site works. Don’t sacrifice usability for design.

Lisäys: Five Mistakes Band & Label Sites Make [kits]. Pakollista luettavaa kaikille asianosaisille.

Levyraati

Kuluneella viikolla on (rakkaan!) levykauppiaan kassa kilissyt, kun olen matkoillani antautunut spontaanisti musiikin vietäväksi. Ihan liian usein käy niin, että sitä vain jotenkin ikään kuin ajautuu kaupan ovista sisään, ja ennen kuin huomaakaan, on käteen tarttunut yksi kaksi kolme monta levyä. Vaikka piti mennä vain kysymään onko sejase jo tullut. (Aina on.)

Siispä kerrottakoon, että Stam1na tylyttää ensisinglellään pahemmin kuin oppi-isänsä Mokoma ikinä – ovathan ne tietysti nuorempia ja vetreämpiäkin. Hassua miten kolmesta pellavapäästä lähteekin näin rankkaa mättöä. Jos maailma potkii päähän, niin Stam1na potkii taatusti lujempaa.

Shake sen sijaan tyytyy ihan kivaan kitarapoppailuun, vaikka minä kun jo muuta luulin. Onhan kyseessä sentään kokoonpano, jossa on jäseniä mm. Tehosekoittimesta, Xysmasta ja Thee Ultra Bimboosista. Päällimmäisenä jäi mieleen vain se, että laulajattaren englannin ääntämyksessä on petraamisen varaa. Elän toivossa, että Shake räjäyttää livenä tajunnan, kun onhan siinä kuitenkin kitaran varressa Suomen parhaimmistoa.

Kent myy maanantaiaamuna kesäkuisen Helsingin keikkansa noin kolmessa sekunnissa loppuun, jos vanhat merkit paikkansa pitävät. Max 500 -sinkun perusteella levyltä sopii odottaa samaa kuin aina ennenkin. Pohjoismainen hyvinvointivaltiomelankolia elää ja voi hyvin.

Ja nyt stereoissa soi The Tunes, Egotrippi-Knipin ja muutaman muun Nimen terapiaorkesteri. Osoittaa kiitettävää kansalaisrohkeutta julkaista keskellä pimeintä vuodenaikaa Bright Yellow Sun -niminen levy, ja aika huonosti kuuskytlukulaisuus, beatles ja surffilaudat tähän säähän sopivatkin. Mutta eikö mitä, jollekin raidalle upotettu linnunlaulu toi kevään päähän. Ihan söpöä, mutta periaatteessa alkuaikojen Lemonator ajaa saman asian, tosin paljon paremmin.

Informaation aika

Väsätessäni aamutuimaan levyarvioita lehteen ja noustessani tämän tästä vaihtamaan levyä, skippaamaan biisejä ja kelaamaan edestakaisin kävi mielessä, että homman voisi varmaan tehdä helpomminkin, jos harjoittaisi vaikkapa iPod-uskontoa. Teknisesti ikuisesti jälkijunassa köröttelevänä en kumminkaan koe minkäänlaista mielenkiintoa täyttää korviani jatkuvalla musiikillisella massalla, sillä sitä kuuntelen muutenkin riittämiin. Ja vielä vähemmän kiinnostaa riisua levyt kuoristaan, imuroida ne verkosta ja asettaa ne jonoksi soittimeen, joka ainakin minulle näyttäytyy varsin persoonattomana kapineena. Miksi?

Ehkä vastahangassani on vähän jotain samaa kuin siinä, miksen alkuunkaan lämpene ajatukselle sähköisestä kirjasta ja miksi yhä printtaan tärkeät paperit ja artikkelit saadakseni riipustaa niihin kynällä omia merkintöjäni. Säännöllisin väliajoin säikähdän sitä, miten kankealta kynän pitäminen kädessä on alkanut tuntua verrattuna sormien juoksutukseen näppäimistöllä, vaikka joskus kirjoittaminen oikeilla välineillä oli lähestulkoon elinehto. Silti sinnittelen vielä kynässä kiinni ja muistan merkkipäivät ihan oikeilla postikorteilla, vaikka pitkistä kirjeista aika onkin jo valitettavasti jättänyt.

Niin musiikissa kuin kirjoissakin on tärkeää nimenomaan tietty konkreettinen ja kokonaisvaltainen kokemus, johon olennaisena osana liittyy kirjan ottaminen käteen ja levyn laittaminen kotelosta cd- tai vinyylisoittimeen. Toki on musiikkia, jonka tehtävä on luoda äänimaisemaa arkiaskareiden taustalle, mutta silloin siihen ei ole tarkoituskaan uppoutua, vaan normaalit arjen äänet saavat kuulua läpi. On myös sellaista luettavaa, josta ei tarvitse tavata jokaista sanaa (niin kuin jotkut lehdet), vaan jota voi selailla jonkin muun tekemisen ohessa. Mutta silloin niiden kokeminen on erilaista, jollakin tapaa huomaamatonta ja vähemmän.

Maailmassa, joka on kaikenlaisen informaation täyttämä jokaikinen sekunti, on tärkeää pystyä yhä erottamaan se tärkeä informaatio vähemmän tärkeästä. Sille tärkeälle informaatiolle minä olen valmis antamaan aikaa ja näkemään vaivaa: siksi käännän levyä, käperryn sohvalle lukemaan kirjaa ja seison savuisissa rockklubeissa toisten tuupittavana. Eikä minulla ole mikään kiire ehtiä maitojunasta suihkukoneeseen.

« Older posts Newer posts »

© 2024 Matkalla

Theme by Anders NorenUp ↑