Räpyläpölkyssä kysellään viittä sykähdyttävintä konserttikokemusta sillä rajauksella, että sama orkesteri/artisti saa olla listalla vain kerran. Tämä pisti miettimään – ja huomaamaan, että en ole koskaan nähnyt tarpeelliseksi matkata ulkomaille bändejä katsoakseni. Olenkohan tehnyt samanlaisen listan joskus aikaisemminkin? Oheinen lista ei ole parhausjärjestyksessä, enkä mene takuuseen vuosilukujen oikeellisuudesta.
1. Kent, Kåren, Turku (1998).
Kåren on parhaimmillaan silloin, kun se on täynnä kohtuufiksua porukkaa, joka ei sikaile haalareissa pitkin käytäviä. Kentin keikalla moisia ei näkynyt. Bändi oli kovassa nousussa ja tupa täynnä, ja onnenkantamoisen johdosta sain seurata keikkaa pikkuriikkiseltä yläparvelta, jonne yleisöstä hehkuva lämpö nousi. En unohda ikinä.
2. Antony & The Johnsons, Tavastia, Helsinki (2005).
Tavastia hiljentyi, kyynel hiipi silmäkulmaan. Ylimaallisen kaunista.
3. Eläkeläiset, Kerubi, Joensuu (1993?).
Legendaaristen Eläkeläisten ihkaensimmäiset päivätanssit edesmenneen Kerubin lavalla. History in the making.
4. R.E.M., Areena, Helsinki (2005).
Kun pääsee kerran elämässä näkemään orkesterin, jota on antaumuksella fanittanut liki pari vuosikymmentä, on se aina Tapaus isolla T:llä, olipa konsertin musiikillinen anti loistavaa tai ei.
5. Dingo, Törmä, Joensuu (1985?).
Olin jo nähnyt Dingon pari kertaa aikaisemminkin, mutta tämä oli kuuminta Autiotalo-vaihetta ja faniuteni hurjimmillaan. Sifonkihuivimeri järisytti murrosikäisen maailmaa. Koulussa kiellettiin sormista leikattujen nahkahansikkaiden käyttö. Viikkorahat upposivat rintamerkkeihin ja julisteisiin.
Olipa raaka karsinta. Pakko laittaa lista ulos samantien, sillä jostain muistin syövereistä nousee koko ajan pintaan keikkoja, jotka ovat olleet aikanaan hyvin, hyvin tärkeitä. Mutta nämä pääsevät listalle tänään ja nyt.
