Kategoria: Käytettävyys (Page 60 of 162)

Koska yleensä harpon aamun lehden aloitussivun vauhdilla yli, oli eilisestä lehdestä mennä sivu suun mitä mainioin Vieraskynä-kirjoitus: Digitelevisiohanke on vuosikymmenen munaus (€).

”Televisiokaupan tueksi suunnitellaan korkealla valtiollisella tasolla jo telkkaritalkkaria, jotta katsojien kuvaruudusta jotain näkyisi. Markkinoille on tullut niin hieno auto, että sen ajamiseen ei enää tavallinen ajokortti riitä. Omistajien on turvauduttava vuokrakuljettajaan, jonka käytöstä on toki luvassa kotitalousvähennys.”

Kirjoituksessa Helsingin yliopiston viestinnän dosentti Seppo Sisättö ihmettelee kitkerästi sitä, miksi on hankittava laitteita, joiden käyttöönotto on vaikeaa ja epävarmaa, ja jotka aiheuttavat tutkitusti ongelmia yli 60 prosentille käyttäjistä. Eipä minullekaan tule ihan heti mieleen toista vastaavaa esimerkkiä Suomesta tai mistään muualtakaan. Samaan aikaan puhutaan suurena saavutuksena siitä, kuinka digitalouksien määrä on noussut 50 prosenttiin, ja vasta pari päivää sitten muistelen jossain olleen erikseen maininnan vielä siitäkin, kuinka moni eläkeläinen on jo vastaanottimen hankkinut.

Minä en ole, ja syyt ovat ilmeiset. Ihan oikeasti kehno käytettävyys on ollut hankkimatta jättämisen peruste numero yksi, enkä ole muutenkaan kokenut laitetta vielä tarpeellisena. Tuijotan ihan liikaa jo nykyisiä analogisiakin kanavia. Ellei vuoden kuluttua olisi pakko tehdä jotain, odottelisin varmasti vielä muutaman vuoden, enkä varmasti olisi ainoa. Kirjoituksessa ihmetellään sitäkin, miksi Suomessa on niin valtava hoppu luopua analogisista lähetyksistä, sillä vaikka lopetusta lykättäisiin esimerkiksi kolmella vuodella, olisimme silti ensimmäisiä kokonaan digitaalisiin lähetyksiin siirtyneitä maita maailmassa.

”Aikaa on kulunut viisi vuotta ja laitteiden käyttöönotto- ja toimintaongelmat ovat liikenneministeriön omienkin tutkimusten mukaan yhä mittavat. Hanketta voidaankin pitää vuosikymmenen munauksena.[…] Olemme nyt tilanteessa, jossa katsojat hankkivat tasoltaan vaatimattomia ja vain rajallisesti toimivia digisovittimia pystyäkseen katsomaan tv-lähetyksiä.[…] Karvalakkimallia oleva digisovitin on hätäratkaisu, jonka hankkimiseen kansalaisia ei pitäisi yllyttää.”

Joskus sitä toivoisi, että olisi olemassa jonkinlainen konvertteri, joka kertoisi aterian maistumista tiedustelevalle tarjoilijalle, että pahaa oli, vaikka asiakas nyökyttelee tyytyväisenä, kun ei muuta tohdi. Harvassa ovat ne tahot, jotka ymmärtävät äänenpainojen ja sanomattomien sanojen päälle, vaikka asiakaspalvelussa jos missä kaivataan psykologista silmää ja sitä kuuluisaa tunneälyä.

Mutta konstit ovat monet, niin kuin What Customers Say And How They Say It -artikkelista voi lukea. Puhelukeskuksissa on viime vuosina ryhdytty analysoimaan asiakkaiden puhetta ja tuntemuksia erilaisten ohjelmistojen avulla, ja markkinoiden ennustetaan kasvavan huimasti. Kun hinnat tasapäistyvät, voi palvelusta ja palautteen oikeasta ymmärtämisestä kehkeytyä varteenotettava eriytymiskeino ja myyntivaltti.

”Every speech analytic and emotion detection system is slightly different, but the same basic features apply. They all record and transcribe conversations and categorize them by words and phrases. […] More-subtle systems are designed to understand that ’this is the last straw’ means the caller wants to bolt. […] Wireless carriers, financial services firms and insurance providers are hardly rendered helpless by angry consumers. But many of them are beginning to realize that they’re not hearing what customers are saying despite having armies of customer service agents.”

Mutta tekniikka yksin ei tietenkään riitä, myös ihmistä tarvitaan. Vähän niin kuin saavutettavuudessa: pelkkä www-sivun koodin standardinmukaisuuden tarkistaminen ei tee sivusta välttämättä saavutettavaa. Apuvälineenä tunteenpaljastin voi silti olla hyvinkin käyttökelpoinen, etenkin kun langan toisessa päässä, tai tiskin takana, tuntuu joskus olevan ihmisiä, jotka eivät selvää suomea ymmärrä.

Sivuhuomiona: kuinka kauan Washington Postin artikkeleiden yhteydessä on ollut listattuna myös linkit artikkelista bloganneiden sivuille (Who’s blogging?)? Mikä mainio idea! Mikä lehti ehtii Suomessa ensimmäisenä?

(Internet on muka rikki ja silti se bloggaa, siellä ajatellaan. Mutta kun se toimii aina pätkittäin! Tällä hetkellä olen jo saanut iltapäivällä lähetetyt meilit perille. Jee.)

Ne, jotka minut tuntevat, tietävät, että rakastan toimistotarvikkeita, ja että minua ei kannata jättää vaille valvontaa missään konttoritarviketukussa. Tiimarissakin voi tehdä tiukkaa. Töissäkin tietävät, että jos ei muualta saksia / liimaa / lävistäjää löydy, niin minulta ainakin. Juu, meillä kaikilla on omituisuutemme.

Toimistotarvikkeen tehtävähän on ensisijaisesti helpottaa toimistotyöläisen arkea, mutta aina ei ole niin. Paitsi että monet näistä tarvikkeista eivät ole varsinaisesti iloja silmälle, niin osa niistä, tietokoneen lailla, saa ärräpäät lentämään. Oma viha-rakkaussuhteeni on kiihkeimmillään silloin, kun kyseessä on nitoja. Innokas printtaaja ja arkistoija luonnollisesti myös nitoo paperiniput yhteen, mutta ei aivan ongelmitta. Mitä paksumpi nippu, sitä enemmän ongelmia – elleivät niitit ole loppuneet, juuttuneet kiinni, tai ellei kapine muuten vain toimi. Niinkin yksinkertaiseksi laitteeksi nitojassa on harmillisen paljon ongelmia, ja monia erilaisia toimintaperiaatteita. Jos osaa käyttää yhtä nitojaa ei tarkoita sitä, että paukuttelisi suvereenisti niillä kaikilla. Ehei.

Mutta nyt käytettävyysguru Don Norman on löytänyt kymmenen pisteen nitojan. PaperPro-merkkisen nitojan kanssa ei tarvita lihasvoimaa, sillä se toimii pelkällä kevyellä kosketuksella – 20 arkkia nivoutuvat yhteen tuosta vain!

”On the outside, the stapler looks just like the old-fashioned kind, but try it once and be convinced forever. Pushing down on the top cocks a spring. Then, the spring releases — bam! — all the energy at once, and the staple shoots into the paper. Effortless. And in my many uses, never a single failure. […] Hurrah for those who look at old things in a new light. Brilliant. On top of all, no batteries, no electronics. Just simple mechanics.”

Ja seuraava kysymys kuuluukin: saako näitä Suomesta?

Kiireetöntä nautiskelua, ruuan paikallisuutta ja terveellistä ruokavaliota korostava Slow food -liike sai alkunsa Italiasta parikymmentä vuotta sitten, ja levisi maailmanlaajuiseksi ideologiaksi joitakin vuosia sitten. Italialaiset eivät kuitenkaan ole lopettaneet ruokaan, sillä samalla suunnalla pohdiskellaan nyt myös sitä, mitä tämä hitauden ideologia voisi tarkoittaa designin maailmassa. Mitä opittavaa muotoilulla voisi olla hitauden periaatteesta?

Slow + Design -manifestissä (pdf) kerrotaan, että hitaan muotoilun tähtäimessä voisi olla kestävä kokemuksellisuus (sustainable sensoriality; löytyisikö parempi käännös?), jossa pyritään yhtä aikaa paitsi tuotteen laadun tuomaan hyvään käyttökokemukseen, myös sen tuotantoprosessin ja -paikkojen laadun takaamiseen:

”Above all, the slow approach means the simple, but in current times revolutionary, affirmation that it is not possible to produce and appreciate quality if we do not allow ourselves the time to do so, in other words, if we do not activate some kind of slowdown. However, slow does not only mean this. It also means a concrete way of actually putting this idea into practice. It means cultivating quality: linking products and their producers to their places of production and to their end-users who, by taking part in the production chain in different ways, become themselves co-producers. […]

[Slow design] tells us that it is not only necessary but also possible to design beyond the spectacularisation of today’s dominant consumption, to design and promote an identity and generate significant experiences, without them being transformed into empty images for rapid consumption. Rather, by making its activities into an occasion for regenerating traditional heritage, bringing it into contact with the most advanced technological and organisational possibilities and turning it into the seed of a new culture and a new economic model. This is designing that fosters sustainable sensoriality, where the sensorial qualities of the products (and the quality of experience derived from their enjoyment and consumption) is inseparably intertwined with the social and environmental quality of the processes and places of production. In other words, to use the language of the design community, designing that links the skills of experience design to those of strategic design.”

Aiheesta ollaan järjestämässä kansainvälistä seminaaria, joissa hitaan muotoilun tematiikkaan paneudutaan tarkemmin. Kenties sinne eksyy joku suomalainenkin? [via]