Kategoria: Käytettävyys (Page 59 of 162)

Human Technology: An Interdisciplinary Journal on Humans in ICT Environments -verkkolehden lokakuun numero on juuri ilmestynyt (eikä pysyvä linkitys numeroon onnistu, siitä pyyhkeitä). Varsinaista teemaa ei tässä numerossa tunnu olevan, vaan aiheet vaihtelevat älykodeista pelimalleihin ja systeemien opittavuuteen. Omalle lukulistalleni otan Probing a Proactive Home: Challenges in Researching and Designing Everyday Smart Environments -otsikkohurjuudella siunatun artikkelin, jossa esitellään kolmivuotisen älykotitutkimuksen tuloksia:

”If proactive technology will be an embedded part of a home’s structures and furniture, it needs to blend with the normal, cozy standards of a real living environment and aim to enhance the homeyness or the key social and aesthetic qualities of homes.”

Sateisen aamun ratoksi my typossa tarjoillaan jälleen yksi osa lisää eroottisen käytettävyyden jatkokertomukseen: Muotoilijan huono käytettävyys. Taustalla havisee ajatus muotoilun kahdesta lähestymistavasta, käyttäjäkeskeisestä ja itseilmaisullisesta muotoilusta, ja siitä, mitä se merkitsee itse muotoijan kannalta deittailun kontekstissa:

”Deittailuhan tyypillisesti viitattaa tilanteeseen jossa kaksi henkilöä pyrkii tutustumaan voidakseen arvioida olisiko jatkossa tapailtava akselilla ei yhtään – koko ajan. Itseilmaisulliselle muotoilijalle tilanne ei ole mikään ongelma sillä hyvin muotoiltu tuotehan pärjää kovassakin kilpailussa. Riittää että muotoilija-tuote muistaa mennä paikalle ja harjoittaa hieman itseilmaisua. Käyttäjäkeskeinen muotoilija sen sijaan kohtaa suuria vaikeuksia koska, ensinnäkin, käyttäjäkeskeinen muotoilija ei ole järin kiinnostunut itseilmaisusta ja toisekseen, tyypillisesti käyttäjän tarpeisiin on mahdollista vastata vasta pitkällisen työpajatyöskentelyn jälkeen. Ensitreffit (tai, ei helkkari, sokkotreffit) ovat juuri tämän vuoksi käyttäjäkeskeiselle muotoilijalle kauhistus. Siis kun ei voi ymmärtää (käyttäjää on aina ymmärrettävä) mitä laittais päälle ja mistä puhuis.”

Kalpene, Nielsen.

Arjessa on lukuisia pieniä asioita, joiden käytettävyydessä olisi parantamisen varaa, mutta jotka jostain syystä ottaa kuin ylhäältä annettuna ja tyytyy kohtaloonsa, kun sitä ei voi muuttaa. Mutta kuinka usein huono käytettävyys onkin tahallista ja mietittyä, tarkoituksena estää käyttäjää toimimasta jollain tietyllä tavalla?

Inconvenience: deliberate or accidental? -kirjoituksessa esitellyt pistokeongelmat ovat ihan liian tuttua kauraa kaikkialla, missä pistokkeita ylipäätään on. Toimisto- ja asuintiloissa niitä tosin tuskin on tahallaan sijoiteltu liian harvakseltaan tai ulottumattomiin, mutta pari kertaa on omallekin kohdalle osunut kirjoituksessa kuvattu tunne siitä, että jokin toiminto on piilotettu siksi, ettei sitä tulisi käyttäneeksi – ja kenties samalla tuottaneeksi kustannuksia tai jotain muuta vaivaa jollekin toiselle taholle. Kuinka monta kertaa olet etsinyt verkkosivuilta palautelomaketta tai yhteystietoja?

Uusissa toimistoissa, niin kauan kuin johtoja on vielä tarpeen käyttää, olisi enemmän kuin toivottavaa sijoittaa pistokkeet ylemmäs, vaikkapa oletetulle pöydän korkeudelle. Läppäriäkin on ladattava, ja virtapiuhaa pujoteltava jonnekin pöydän alle pölyn ja johtosotkun uumeniin. Kun johtojen kanssa on joka tapauksessa tapeltava, olisi paljon pienempi vaiva edes tehdä se ilman tuskallista ja nöyryyttävää pöydän alla pyllistelyä – johon ei välttämättä kaikissa tamineissa edes taivu.

Syksyn saavuttua ovat käytettävyydenkin parissa operoivat käyttäytymistieteilijät aktivoituneet väsäämään väitöskirjojaan niin tiiviiseen tahtiin, että parin tunnin sisällä tiedotteita tupsahti postilaatikkoon useampia kappaleita. Aina saman verran ei välttämättä tule koko vuoden aikana, joten ehkä tästä voisi päätellä aiheen olevan nk. nousussa.

Se kiinnostavin tiedotteista koski Antti Oulasvirran 10.11. järjestettävää väitöstä keskeytyksistä tietokoneen ja ihmisen välisessä vuorovaikutuksessa: Studies of working memory in interrupted human-computer interaction. Väitös nimittäin esittää erityisen mielenkiintoisen kysymyksen, jota on tullut pohdittua kerran jos toisenkin: miksi keskeytyksillä ei yleensä ole huomattavia vaikutuksia tietokoneella tehtävään suoritukseen, kun taas joissakin tapauksissa on vaikea palata keskeytyneeseen tehtävään tai jotakin unohtuu?

Väitöstiivistelmän mukaan tutkimuksessa osoittautui, että ero haitallisten ja ei-haitallisten keskeytysten välillä perustuu sellaisten muistitaitojen soveltamiseen, jotka mahdollistavat pitkäkestoisen muistin tehokkaan käyttämisen. Nopeissa visuaalisesti orientoituneissa tehtävissä ei muististrategioita pystytä hyödyntämään, ja nämä ovat siksi alttiimpia keskeytyksille. Jos tehtävän suorittaminen keskeytyy vähän väliä, sen tekeminen vie enemmän ja enemmän aikaa, mikä puolestaan kasvattaa kustannuksia. Hosuminen ei auta asiaa, sillä kun tehtävä pakottaa liian nopeaan prosessointiin, on sisältöjä vaikeampi erottaa toisistaan. Tällaisissa tilanteissa keskeytykset altistavat myös sekaannuksille.

Mutta sen sijaan, että pyrittäisiin poistamaan häiriötekijät, mikä on usein täysin mahdotonta, väitöksessä esitetään, että työn, työympäristön ja käyttöliittymien organisoinnilla voidaan tukea keskeytystoleranssiin johtavien muistitaitojen kehittymistä työtehtävissä ja näin ehkäistä keskeytysten haitallisia vaikutuksia. Seuraavaksi pitäisikin sitten miettiä minkälainen on käyttöliittymä, joka parantaa muistia. Yksinkertainen, ohjaava, selkeä – nämä tulevat ensimmäisenä mieleen. Sellainen, että jos tehtävä keskeytyy, siitä on helppoa napata kiinni, koska vihjeet ovat näkösällä suoraan nenän edessä. Kätevintä tietysti olisi, jos käyttöliittymään voisi helposti tehdä jonkinlaisen merkin siitä, missä oltiin menossa – seuraisiko ajatus yhtä nopeasti perässä?

Katso myös:

• Virpi Kalakoski: Constructing skilled images (väitös 3.11.2006)
• Helena Ojanpää: Visual search and eye movements: Studies of perceptual span (väitös 17.11.2006)

Käytettävyystyön paras puoli ovat ehdottomasti ihmiset. Ihmiset ovat se voimavara, joka auttaa jaksamaan silloinkin, kun rutiinit joskus leipäännyttävät, kahdeskymmenesviides käyttäjä toistaa testissä samat virheet kuin 24 aiempaa testaajaa ja motivaatio on muuttanut Monacoon. Vaikka moni alalla oleva ei välttämättä olekaan ekstrovertti joka kekkereiden keskipiste, vaan ehkä paremminkin hiukan ulkopuolinen tarkkailija, uskaltaisin väittää, että ihmisten, käyttäjien kanssa tehtävästä työstä nauttivat kaikki. Muutenhan tämä olisikin aika vaikeaa.

Vaikka käyttäjiltä ja asiakkailta oppii käytettävyystyöstä kenties enemmän kuin mistään kurssilta tai koulusta ikinä, ovat tärkeitä myös samalla alalla olevien kanssa käydyt keskustelut. Ainakin Suomessa tilaisuuksia puhua samanmielisten kanssa on todella vähän, suorastaan surkean vähän, jos lainkaan. En tiedä kuinka paljon koodaajat intoilevat keskenään uusista ohjelmointikielistä tai disainerit pikseleiden pyöristämisestä, mutta käytettävyydestä puhuminen ammattikieltä kaihtamatta ja selkokieltä käyttämättä on ollut omalla kohdallani niin vähäistä, että kun siihen joskus harvoin tulee tilaisuus, siitä nauttii sitäkin enemmän. Oikeastaan vielä parempi, jos vastapuoli lähestyy asiaa pikkuisen eri kulmasta tai vähän eri painotuksella, sillä silloin on olemassa se mahdollisuus, että oma näkemys avartuu matkan varrella, ja kumpikin saa uusia eväitä reppuun. Kirjoja voi lukea ja podcasteja kuunnella, mutta learning by discussion on joskus yllättävän tehokas menetelmä. Kannattaa kokeilla, jos tilaisuus tulee kohdalle.

Käytettävyys- ja käyttäjätutkimustyöstä on haastateltu suosikkibloggaajaani Jan Chipchasea, joka muistaa monen muun asian ohessa nostaa esiin nimenomaan ihmisten kanssa tehtävän työn tärkeyden. Siinä jokaisella on paikkansa ja merkityksensä.

”User researchers don’t have a monopoly in understanding everyday life. It’s natural for researchers to assume a degree of ownership over ideas and concepts that they generate, but it’s important to recognise the limits of the research itself without buy in from other members of the design team and the organisation as a whole.
What steps need to be taken to make research relevant?
Who needs to buy into the research results for it to make a difference?

My colleagues are smart and I trust that they apply the research to their own context. A lot of the back-end work we do is about getting the right data to the right person in the right format at the right time.

If there is frustration in the way research is enterpreted then much of the blame falls on the researcher: not taking the time to understand the design needs of the research team; an inability to clearly communicating ideas, and not making the effort to re-package research results to arising needs.
Walls are there to be climbed over and once over the other side, knocked down (with the help of the rest of the design team, naturally).”