Kategoria: Käytettävyys (Page 53 of 162)

Niin kuin monta muutakin asiaa, myös joulua voi tarkastella käytettävyyden näkökulmasta. How user friendly is Christmas? -artikkelissa paneudutaan toden teolla siihen, kuinka käyttäjäystävällinen joulu on – vai onko? Osa jouluun liittyvistä tehtävistä ei tuota iloa kaikille käyttäjille, esimerkkinä vaikkapa kauppakeskusten ruuhkissa hikoilu ja ylensyönti (mikä voi kyllä olla makuasia), kun taas esimerkiksi lahjojen avaaminen lienee voittopuolisesti positiivisia käyttökokemuksia tuova tapahtuma. So far so good. Mutta sitten artikkelin brittiläisiltä kirjoittajilta menevät puurot ja vellit sekaisin:

”However, user research is something that Santa values highly. He has an established user research team consisting of several hundred little helpers working throughout the year in order to establish user requirements. In Finland Santa carries out prototype testing pre launch every year as part of the iterative design process. It is known as ’Little Christmas’ and takes place on the Saturday before Advent. Traditionally Santa’s little helpers deliver small gifts from Santa’s Lapland workshop to Finnish houses by throwing the gifts through the front door and running away as quickly as they can. This gives the helpers the opportunity to review and amend the procedure prior to the launch.”

Sinänsä en ihmettele, että pikkujoulukulttuurimme maine on kiirinyt maan rajojen ulkopuolelle saakka, mutta kyllähän kaiken testauksen a ja o on todenmukaisuus. Kuten kaikki tietävät, pikkujoulu eli prototyypin testaus voi tapahtua ihan minä päivänä tahansa, ja harvemmin tontutkaan lahjoja ovien läpi heittelevät. Jos konseptin hyväksymistä siis halutaan etukäteen arvioida, on sen syytä olla mahdollisimman lähellä lopullista – mieluummin toimiva mock-up kuin sinne päin huitaistu quick&dirty. Tai ehkä sillä ei ole jouluna niin väliä…

Näin väittää ainakin Don Norman uudessa Simplicity Is Highly Overrated -kolumnissaan. Että vaikka kuinka väitämme haluavamme yksinkertaisia laitteita, ostamme kuitenkin viime kädessä sen, jossa on eniten vipstaakeja ja nappuloita. Miksi? Tunteeko siinä saavansa rahoille tarpeeksi vastinetta? Onko se tosiaankin jonkinlainen status-kysymys?

”Make it simple and people won’t buy. Given a choice, they will take the item that does more. Features win over simplicity, even when people realize that it is accompanied by more complexity. You do it too, I bet. Haven’t you ever compared two products side by side, comparing the features of each, preferring the one that did more? Why shame on you, you are behaving, well, behaving like a normal person.”

Halusin pienenä ihan tavallisen kirjoituskoneen, sain uuden ja hienon sähköisen, jonka kaikkia ominaisuuksia en vielä tänäkään päivänä tiedä. Halusin mahdollisimman simppelin pyykkikoneen; yksinkertaisimmasta mallista oli käytettävyyskin karsittu. Ostaisin yksinkertaista, jos sellaista olisi kaupan. Olenkohan se poikkeus, joka vahvistaa säännön?

(Kuva: iPlog: Complexity)

Jokin aika sitten jouduin käytettävyystestauksessa silmäkkäin poikkeuksellisen tilanteen kanssa, jossa teot puhuivat yhtä ja sanat jotain aivan muuta. Tähän ikään mennessä tällaisen ristiriidan on ehtinyt kohdata kerran jos toisenkin, mutta koskaan aikaisemmin en muista kontrastin olleen yhtä suuren. Jos siis testiasetelma kaikkinensa käsikirjoitusta myöten on sama kuin aina ennenkin, niin kuinka voidaan selittää se, että testitehtäviä ei pystynyt viemään loppuun juuri kukaan, mutta kenelläkään ei silti ollut pahaa sanaa sanottavana testaamastaan tuotteesta?

Visuaalisesti tuote ei ollut niin häikäisevä, että se olisi peittänyt puutteet alleen. Ehkä käyttäjät pelkäsivät nolaavansa itsensä? Mahdollista sekin, mutta olisi melkoinen sattuma, että testaajiksi olisi valikoitunut niin homogeeninen joukko. Hiukan aprikoimme, että ymmärsivätkö kaikki edes tehneensä virheitä: antoiko ohjelma riittävästi palautetta siitä, mitä juuri tapahtui? Ajatus siitä, että käyttäjät mokailisivat päivästä päivään tehtävissään siksi, että ohjelma ei toisin kerro, vaikutti varsin hiuksianostattavalta. Yhtenä tekijänä saattoi olla itse testitilanne, jonka joku voi kokea stressaavana huolimatta alati hokemastamme mantrasta, jonka pääasiallisena tarkoituksena on saada käyttäjä ymmärtämään, ettei hän ole testauksen kohteena ts. arvioitavana, vaan saa vapaasti tuulettaa tuntojaan.

Ja sitten tuli mieleen vielä yksi selitys: vertailukohta puuttui, eli käyttäjät eivät tienneet tai osanneet kuvitella, kuinka hyvin asiat olisi ihannetapauksessa voitu hoitaa. Mietittiin, että olikohan kyse Tukholman syndroomasta, psykologisesta tilasta, jossa ”panttivangeille tai muulla tavoin vastoin tahtoaan kaapatuille henkilöille kehittyy myötämielinen suhtautuminen kaappaajiinsa” (Wikipedian määritelmä). Että kun muitakaan vaihtoehtoja ei ole, niin on ollut pakko oppia rakastamaan sovellusta, joka ei välttämättä ole käytettävyydeltään tai muilta ominaisuuksiltaan kehujen arvoinen. Käyttäjiä oikeassa käyttöympäristössä havainnoidessa tämä tulee usein hyvinkin selvästi esille: ohjelman omituisuuksia selitellään ja erilaisia selviytymisstrategioita esitellään, ja jos vaikka olisikin helpompi tapa hoitaa asia, siihen suhtaudutaan hyvin varauksella, kun on opittu se yksi tapa, joka toimii.

Tai ehkä kyse oli vähän kaikesta, tai jostain aivan muusta. Yhtä kaikki lopputulos oli äärimmäisyydessään ennenkokematon, ja sellaisena hyvin, hyvin mielenkiintoinen. Kuka sanoi, että käytettävyys on tylsää?