Hullu työtä tekee, viisas pääsee vähemmällä, sanoo vanha sananlasku. Minun vitsaukseni on aina ollut olla enemmän tai vähemmän työhullu, mutta se ei päde ihan mihin tahansa hommiin. Muutenkin olen aina tahtonut olla sitä tyyppiä, joka kerää kiitettäviä arvosanoja siinä, mistä pitää, ja nipun kutosia silloin kun ei. Miksi? Siksi, että olen raskautettu sisäisellä tarpeella saada laadukasta jälkeä aikaan siinä, mistä pidän. Vähäpätöisemmätkin hommat tehdään, mutta niiden eteen ei tehdä voltteja taaksepäin kerien.
Kathy Sierran kirjoituksessa Don’t ask employees to be passionate about the company! liputetaan täysillä työhulluuden puolesta – ja tehdään samalla vissi ero siihen, ollaanko hulluna itse työn sisältöön vai työnantajaan. Hyvää työnantajaa verrataankin toimivaan käyttöliittymään, joka tukee käyttäjää siinä, mitä hän haluaa tehdä.
”If I own company FOO, I don’t need employees with a passion for FOO. I want those with a passion for the work they’re doing. The company should behave just like a good user interface — support people in doing what they’re trying to do, and stay the hell out of their way. Applying the employer-as-UI model, the best company is one in which the employees are so engaged in their work that the company fades into the background. […] By acting like a good UI and letting employees express the passion they have for their work, you’ll end up with employees who’d never consider going elsewhere.”
”Oikeanlaisen” työhulluuden voi testata vastaamalla neljään kysymykseen:
- Milloin luit viimeksi työhösi liittyvän lehden/kirjan? (voidaan korvata ”kävit alan konferenssissa tai kurssilla”)
- Nimeä ainakin kaksi alasi avainhenkilöä.
- Jos olisi pakko, niin käyttäisitkö omia rahojasi hankkiaksesi työkaluja tai muuta materiaalia, joka parantaisi työsi laatua?
- Jos et tekisi tätä työksesi, tekisitkö silti sitä (tai jotain vastaavaa) harrastuksena?
Tunnistan itseni monesta kirjoituksen kohdasta. Aihe tuntuu herättävän intohimoja muissakin, sen verran mittavaksi on kommenttiketju venynyt. Eikä se ihan yksiselitteinen olekaan: entä jos työ nyt sattuu esimerkiksi olemaan sellaista, jota kohtaan on vaikea tuntea minkäänlaista intohimoa, vaikka olisi siinä hyväkin? Tai minkälaiseen sudenkuoppaan lopulta putoaa, jos on valmis vielä maksamaan siitä, että saa tehdä sitä työtä, joka rakastaa? Onko kaikilla edes tarvetta tuntea intohimoja työtä kohtaan, ja mitä merkitystä sillä ylipäätään on? Ehkä tärkeämpää on tuntea intohimoa edes johonkin?
