Taustamusiikkia käyttäjälähtöiselle digitalisaatiolle
Joidenkin käyttöliittymien äärellä ihminen mykistyy.
Kauhusta.
Kuulemastani kiroilusta ja puhinasta päätellen myöskään uuden digi-tv:mme ja antenniverkkoon sopivan digiboksin yhteensovittaminen ei ole ollut helppoa. Jos oikein ymmärsin, niin mm. kaukosäätimestä puuttuu käyttöohjeessa mainittuja, asennuksen kannalta olennaisia nappeja. Työ on yhä kesken. Auttavatkohan digitalkkarit alle eläkeikäisiä?
Vaikka onnistuinkin loman aikana ummistamaan silmäni suurimmalta osalta nettimaailman uutisia, niin pari juttua sentään huomasin; niiden joukossa ”Googlen haastava” (hah!) Cuil-hakukone (huono!) sekä uudistunut Delicious-linkkikeräämö.
Toki Delicious näyttää astetta mukavammalta, mutta uudistus on pääasiassa ollut niin hienovarainen, etten tällaisena tooosi vanhana käyttäjänä hoksaa siinä mitään mullistavaa, saati sellaista, joka saisi käytettävyystutkijan hyppimään riemusta. Plussaa siitä, että linkkien kuvaukset voivat tätä nykyä olla 1000 merkkiä pitkiä (entisen parinsadan sijaan), mutta koska missään ei näy kuinka monta merkkiä on käytetty/jäljellä, on edelleen edettävä arvausten varassa. Ääkkösiä Delicious ei vieläkään tue eikä tajua päivittäisten blogipostausten yhteydessä – joiden toimintakuntoon virittäminen on yhä aika kryptinen toimenpide. Otsikoitakaan ei voi itse määritellä, vaan ne on käytävä oikomassa blogissa jälkikäteen, mikä on aina yhtä mukavaa (not).
Muista uusista ominaisuuksista voi lukea Deliciouksen blogista.
Mutta hei, aina tämä nyt uudistetun Facebookin voittaa.
Loma alkaa lähestyä viimeisiä metrejään, ja olen tässä parina viime päivänä yllättänyt itseni miettimästä, että pitäisikö arjen alkamisen kunniaksi blogata jostakin. Heinäkuun ajan olen näet tyytynyt vain painelemaan onnellisena Google Readerissa Mark all as read -nappia niin, että on hyvin luultavaa, että jokin tärkeäkin käytettävyysuutinen on lipunut ohi silmien. No, onhan tässä taas koko talvi aikaa.
Sen sijaan olen perehtynyt keittiön maalaamiseen (parin metrin etäisyydeltä), verhojen lyhentämiseen lyhennysnauhan avulla, Ikean tarjoamaan mainioon palvelukokemukseen, joka kuitenkin hyytyy loppumetreillä eli kassalle ehdittäessä, kun aikaa ja rahaa meni enemmän kuin piti, tuhannen ja yhden muuttamiseen liittyvän asian muistamiseen, pakkaamiseen, mapittamiseen, helteen pakoiluun, ystävien tapaamiseen, kaverin bändin rumpaliongelmien kuuntelemiseen, laskujen maksamiseen, sandaaleista kärsineiden kantapäiden hoitamiseen ja kumihanskojen käyttökokemukseen. Näin muutamia mainitakseni. Ja silti tuntuu vieläkin ihan lomalta.
Katsellaan sitä arkea sitten ensi viikolla uudemman kerran.
Kuinka monesti lomallasi olet joutunut ihmettelemään jotakin asiaa ja kysymään siitä lisää tietoja? Entä kuinka monta kertaa ylipäätään joudut päivän aikana kysymään eri asioista tai ottamaan niistä jotain muuta kautta selvää?
Minulle kysyminen on arkipäivää. Joudun kysymään aina ja joka paikassa, sillä monesti tarvittavaa tietoa puuttuu – ja useimmiten vielä sellaista, jonka voisi olettaa olevan kysymättä kerrottua. Hyvä ja yleinen esimerkki ovat vaikkapa erilaiset ruoka-allergiat. Ruokarajoitteisena on harvoin sellaista ravintola- tai kahvilakäyntikertaa, jolloin en joutuisi kysymään tuotteiden sisällöistä, vaikka olisi varsin helppoa antaa tarvitsemani tieto jo etukäteen. Ei se vaatisi sen kummempaa kuin että pistettäisiin se L-, G- tai VL-merkintä ruokalistaan tai vitriinin hintalappuun. Mikä siinä on niin vaikeaa?
Ei tarvitse olla itse allergikko ymmärtääkseen sellaista joka on; ei etenkään, jos toimii alalla, jossa erilaiset ruokarajoitteet ovat takuulla arkipäivää. Esimerkiksi 17 prosenttia suomalaisista on laktoosi-intolerantikkoja – ei siis pitäisi olla mitään syytä saada aikaan hirveää show’ta siksi, että asiakas siitä mahdollisesti kysyy. Ja usein käy juuri näin. Joko myyjä ei tiedä tuon taivaallista, tai joutuu etsimään tietoa jostain mystisestä mapista tiskin alta, tai keittiöstä – niin tai näin, jono kasvaa ja asiakas tuntee olevansa vähintäänkin hankala, ellei vielä kaupan päälle nöyryytetty.
Arvatkaapa kahdesti meneekö sellaiseen paikkaan uudestaan.
Niin ikään jos etsin kaupasta vaatetta, en voi mistään tietää onko haluamaani kokoa jäljellä tai ylipäätään edes valmistettu. Lindex lanseerasi jokunen vuosi takaperin vaatteisiinsa hintalaput, joista näkee suoraan, missä kokoluokissa vaatetta on ollut saatavilla, esimerkiksi vaikka XS-XL, tai 36-52. Silloin ei tarvitse mennä mankumaan vaikka kokoa 34, kun tietää jo, ettei sitä ole. Toisaalta myös H&M:ssä peli on selvä: kaikki mitä on saatavana on esillä liikkeessä.
Esimerkkejä olisi paljon muitakin, myös vähemmän naisellisia. Sillä joutuvat ne miehetkin kysymään, jos tohtivat. Minusta vain kysyminen ei luo hyvää asiakaskokemusta, vaan päinvastoin. Se menettelisi silloin, kun vastauksen saisi nopeasti ja helposti, ja mieluiten niin, että voisi kokea sen olevan osa palvelua – hyvää palvelua. Sellaista vain saa aniharvoin, ainakin Suomesta.
Alan vähitellen kallistua sille kannalle, että informaatio on parasta palvelua. Eikä mikä tahansa informaatio, vaan oikea ja kontekstisidonnainen, saatu mieluiten pyytämättä kuin vasta pyynnön jälkeen. Helpot asiointipaikat on myös helppo muistaa, ja niihin on helppoa palata.
Olen vakavasti harkinnut siirtymistä Movable Typestä WordPressin käyttäjäksi. Vaikka minulla onkin kattava valikoima ohjeita ja käsikirjoja, niin mieluiten kuitenkin kuulisin käytännön vinkkejä ja kokemuksia niiltä, jotka ovat homman läpikäyneet. Mihin kannattaa erityisesti kiinnittää huomiota? Mitä välttää? Toimivatko linkit vanhoihin merkintöihin? Kuinka paljon käsitöitä on edessä?
Kertokaa. Ja jos joukossa on joku vapaaehtoinen, joka halajaa lomatekemistä, niin ilmoittautumisia otetaan vastaan. :-)
© 2024 Matkalla
Theme by Anders Noren — Up ↑