Kategoria: Havaintoja (Page 65 of 71)

”There is certainly something about the physicality of paper. I’ve never really been convinced that just because computers can do something it means they are the most useful way of doing it. Am I just an out-of-date romantic, or is there anything at all in my quirky love of this several-thousand-year-old technology for doing useful things like writing?” kyselee Paul Curzon kolumnissaan Flexing Paper’s Muscles. Ei Paul, et sinä ole toivoton romantikko: minäkin vaihdoin työsuhdepalmin perinteiseen Timexiin, enkä osaa kuvitella elämää ilman kynää kädessä. Yhtä vähän osaan kuvitella kirjattomia hyllyjä tai sanomalehdetöntä aamua.

Paperiton toimisto tuntuu sekin vielä utopialta, sillä eihän tältä ruudulta lue pitkiä tekstejä naapurin Erkkikään, saati sitten minä. ”Totally paperless offices may be possible, but studies such as this suggest that people working in them may be less able to do some parts of their jobs as efficiently.” Näisso!

Suomen kesä tuli ja meni, mutta onhan meillä sentään kahdeksatta kertaa järjestettävä Kirjan ja ruusun päivä. Sitä voi viettää vaikka kuuntelemalla Tomi Kontiota vesisateessa Espan lavalla tai tyhjentämällä kukkaroa Like-kirjakaupassa Jussi Sydänmäen musisoidessa. Hmm, ei muuten yhtään hullumpi idea… Minä aloitin juhlinnan korkkaamalla uuden kahvinkeittimen – kyllä kelpaa!

Tutkimuksen mukaan yli 70% ihmisistä käyttää kahta mediaa yhtä aikaa. Yleisintä on surffailla ja kuunnella radiota samanaikaisesti (pätee tälläkin hetkellä) sekä plärätä lehteä samalla kun katsoo televisiota. Jälkimmäinen onnistuu tosin paremmin jos tv-ohjelma on kotimainen, eikä siihen tarvitse keskittyä. Teho-osaston juonen käänteet sen sijaan kärsivät Kodin Kuvalehdestä, m.o.t.

Lattea otsikko, mutta sehän sopii tilanteeseen paremmin kuin hyvin. Voitin juuri makoisat pullakahvit!

Yliopisto- ja miksei muiltakin kouluajoilta mieleen eivät ole niinkään jääneet kasvatustieteen luentojen suuna päänä hyörivät luokanopettajakokelaat kuin ne monet vuosilta tuntuneet minuutit, joina ainoa elonmerkki salissa oli kalvotussin suhina piirtoheittimellä. Joskus joku opettaja sentään yritti puhaltaa henkeä tunteihin reippailla pariharjoituksilla, joiden murhaavuusaste oli vieläkin suurempi. Tuppisuu suomalainen ei hevillä taivu filosofiseen debattiin, vaikka kännykkäänsä alati höpäjääkin, se on vissi.

Rapakon takana on saatu positiivisia kokemuksia clickereistä, suomeksi siis vaikkapa näpsyttimistä, joiden avulla osallistuminen ei tuota tuskaa ujoimmallekaan, ja toisaalta suulaiden on pakko hetkeksi vaieta: ”The newest aid in the classroom is a wireless keypad, linked to a computer. Students answer questions not by raising their hands but by punching buttons, with results appearing on a screen in front of the room. Although some skeptics dismiss the devices as novelties more suited to a TV game show than a lecture hall, educators who use them say their classrooms come alive as never before. Shy students have no choice but to participate, the instructors say, and the know-it-alls lose their monopoly on the classroom dialogue.”

Muistelen kokeilleeni vastaavaa härpätintä vuosi takaperin ITK:ssa, ja ainakin silloin tekninen toteutus oli vähän haparoiva, mutta mielenkiintoinen. Onkohan näitä käytössä suomalaisessa yliopistomaailmassa?