Kategoria: Havaintoja (Page 45 of 71)

Olin jo ehtinyt unohtaa, kuinka villiviini pimentää asuntoni ikkunat kesäisin. Vastaan ei siis pölähtänytkään hikisen ummehtunutta ilmaa, vaan nihkeää viileyttä. Villakoirien sikiämistä ei villiviinikään pystynyt estämään. Ja vain yksi kukka oli kuollut; onneksi se oli juuri se joutavin. Valamosta ostetut punaiset tuohukset sen sijaan selvisivät ehjinä perille.

Joensuu hyvästeli entisen asukkinsa lentokenttäkahvion erinomaisen tietämättömällä palvelulla. Vaatii jo ammattitaitoa, ettei osaa vastata yhteenkään esitettyyn kysymykseen, jotka eivät suinkaan käsitelleet kvanttifysiikkaa. Hepreaa ehkä. Lentokentällä oli hiljaista niin lähtöpisteessä kuin määränpäässäkin, vaikka koneessa muistutettiinkin kiristetyistä turvajärjestelyistä, kun on ne jotkut kisat tässä alkamaisillaan.

Lentokoneessa mietin, että onkohan Aero Airlinesin lentoemoilla pääsyvaatimuksena haudanvakava ilme, johon ei juuri hymykaretta mahdu. Ja että onko kanssamatkustajan velvollisuus ilmiantaa se tyyppi, joka sitkeästi näplää kännykkäänsä, vaikka kaikki elektroniset vempeleet onkin kehotettu sulkemaan. Silkkaa sattumaa oli se, että matkalukemisen nimi oli A Long Way Down.

Helsinki. Jo lähikaupassa törmäsin tunnettuun näyttelijään, joka jälkikasvunsa mielestä kelpasi lähinnä haistateltavaksi. Kassa sentään muisti minut vielä. Kohta pitäisi rohjeta keskustan melskeeseen – osaankohan enää leimata lippuni bussissa?

Villiviini seinässä on metrin korkeampi
villiviini seinässä on metrin korkeampi
olen ollut pitkään poissa kotoa
enkä löydä keittiöstä katkaisijaa

(Ultra Bra: Villiviini)

Aamun lehdet olivat täynnä lomaltapaluuvinkkejä ja työuupumusuutisia niin, että teki mieli huutaa ääneen. Ei vielä! Ei vielä, kun lomaa on viikko jäljellä. Sitten kyllä huudan, mutta ihan muista syistä.

Viimeiseksi kotiseutuviikokseni sain kaipaamaani sadesäätä yllin kyllin. Allergikko kiittää. Huomisaamuna kutsuvat sinivalkoiset siivet ja oma sänky.

Kulttuurimatkailu jatkui tänään tutustumisella Pohjois-Karjalan museon Nyt ja Ikuisesti -häänäyttelyyn; innoittajana kenties vastikään avioon toistamiseen karannut ystäväni, jonka hääkuvia eilisaamuna katselin. Totta puhuakseni viivyin paljon pidempään samaisen museon monissa Karjala-näyttelyissä, joista löytyi mummolasta tuttua esineistöä vaikka millä mitalla. Eilen ehätin ihastella Rafael Wardia Joensuun taidemuseossa, ja etenkin museon mittavaa ikonikokoelmaa. Itse tuntien tässä tulikin sitten seuraavan parin vuoden museokiintiö täytettyä yhdellä reissulla, vaikka museoiden hiljaisuudessa onkin samaa vetovoimaa kuin vanhoissa kirkoissa, joita jaksan koluta loputtomiin.

Häihin liittyen huomasin, että kaikki ne seremoniat, joihin olen raahannut mukaani avecin, ovat sittemmin päättyneet eroon. Naimisiin meneville ystäville siis tiedoksi, että jos haluatte liittonne kestävän, niin meikäläiselle kannattaa lähettää ihan vain yhden hengen kutsu.

Huvitti tänä aamuna hesarin yleisönosastolla ollut kirjoitus siitä, kuinka jalankulkijan pitäisi Helsingissä reippaasti vain astua suojatielle: kyllä ne autot väistävät! Joensuu kun tuntuu olevan jonkinlainen jalankulkijan paratiisi, jossa kukaan ei arastele tippaakaan kävellä juuri siellä missä huvittaa. Siinä saavat väistää paitsi autoilijat, myös pyöräilijät. Mitähän täkäläiset kävelijät sanoisivat niistä helsinkiläisistä pyöräilijöistä, jotka huonoina päivinään antavat pyörätielle eksyneen todellakin kuulla kunniansa ja hyvä kun eivät vielä tinttaa nyrkillä nenään kaupan päälle?

Parin viime vuoden aikana Joensuun keskusta on kokenut totaalisen myllerryksen, joka jatkuu edelleen. Suuri osa keskusta-aluetta on nyt vain kävelyyn (ja pyöräilyyn) pyhitettyä julkista liikennettä lukuunottamatta. Tästä jalankulun vapaudesta ollaan sitten päihdytty niin, että kaikki muilla peleillä liikkuvat ovat paarian asemassa. Olen tähän saakka rakastanut Joensuussa nimenomaan fillaroinnin helppoutta, vapautta ja hyviä reittejä, mutta nyt on ollut pakko harkita fillarin jättämistä parkkiin ainakin jos liikkuu torin liepeillä. Pyöräteitä toki on, ja ne on merkitty varsin selkeästi, mutta täkäläisille nekin ovat luontevasti vain osa kävelykatua. Auta armias jos erehtyy kilauttamaan pyörän kelloa, sehän on rikoksista suurin. Pyöräilijä voi olla metrin päässä tai nenän edessä, eikä jalankulkija taatusti väistä. Pyörän eteen sopii kävellä silloinkin, kun sen huomaa tulevan jo vähän kauempaa. Ei käy kateeksi niitä, jotka yrittävät sompailla autolla siellä, missä se on vielä sallittua.

Ehkä joensuulaiset jalankulkijat pitäisikin lähettää näyttämään helsinkiläisille mallia siitä, kuinka siihen suojatielle astutaan. Ratkeaisivat pääkaupungissa nämäkin ongelmat kertaheitolla.