Taustamusiikkia käyttäjälähtöiselle digitalisaatiolle

Kategoria: Havaintoja (Page 45 of 71)

Kasvot kohti itää

Olin jo ehtinyt unohtaa, kuinka villiviini pimentää asuntoni ikkunat kesäisin. Vastaan ei siis pölähtänytkään hikisen ummehtunutta ilmaa, vaan nihkeää viileyttä. Villakoirien sikiämistä ei villiviinikään pystynyt estämään. Ja vain yksi kukka oli kuollut; onneksi se oli juuri se joutavin. Valamosta ostetut punaiset tuohukset sen sijaan selvisivät ehjinä perille.

Joensuu hyvästeli entisen asukkinsa lentokenttäkahvion erinomaisen tietämättömällä palvelulla. Vaatii jo ammattitaitoa, ettei osaa vastata yhteenkään esitettyyn kysymykseen, jotka eivät suinkaan käsitelleet kvanttifysiikkaa. Hepreaa ehkä. Lentokentällä oli hiljaista niin lähtöpisteessä kuin määränpäässäkin, vaikka koneessa muistutettiinkin kiristetyistä turvajärjestelyistä, kun on ne jotkut kisat tässä alkamaisillaan.

Lentokoneessa mietin, että onkohan Aero Airlinesin lentoemoilla pääsyvaatimuksena haudanvakava ilme, johon ei juuri hymykaretta mahdu. Ja että onko kanssamatkustajan velvollisuus ilmiantaa se tyyppi, joka sitkeästi näplää kännykkäänsä, vaikka kaikki elektroniset vempeleet onkin kehotettu sulkemaan. Silkkaa sattumaa oli se, että matkalukemisen nimi oli A Long Way Down.

Helsinki. Jo lähikaupassa törmäsin tunnettuun näyttelijään, joka jälkikasvunsa mielestä kelpasi lähinnä haistateltavaksi. Kassa sentään muisti minut vielä. Kohta pitäisi rohjeta keskustan melskeeseen – osaankohan enää leimata lippuni bussissa?

Villiviini seinässä on metrin korkeampi
villiviini seinässä on metrin korkeampi
olen ollut pitkään poissa kotoa
enkä löydä keittiöstä katkaisijaa

(Ultra Bra: Villiviini)

Vielä on lomaa jäljellä

Aamun lehdet olivat täynnä lomaltapaluuvinkkejä ja työuupumusuutisia niin, että teki mieli huutaa ääneen. Ei vielä! Ei vielä, kun lomaa on viikko jäljellä. Sitten kyllä huudan, mutta ihan muista syistä.

Viimeiseksi kotiseutuviikokseni sain kaipaamaani sadesäätä yllin kyllin. Allergikko kiittää. Huomisaamuna kutsuvat sinivalkoiset siivet ja oma sänky.

Museokamaa

Kulttuurimatkailu jatkui tänään tutustumisella Pohjois-Karjalan museon Nyt ja Ikuisesti -häänäyttelyyn; innoittajana kenties vastikään avioon toistamiseen karannut ystäväni, jonka hääkuvia eilisaamuna katselin. Totta puhuakseni viivyin paljon pidempään samaisen museon monissa Karjala-näyttelyissä, joista löytyi mummolasta tuttua esineistöä vaikka millä mitalla. Eilen ehätin ihastella Rafael Wardia Joensuun taidemuseossa, ja etenkin museon mittavaa ikonikokoelmaa. Itse tuntien tässä tulikin sitten seuraavan parin vuoden museokiintiö täytettyä yhdellä reissulla, vaikka museoiden hiljaisuudessa onkin samaa vetovoimaa kuin vanhoissa kirkoissa, joita jaksan koluta loputtomiin.

Häihin liittyen huomasin, että kaikki ne seremoniat, joihin olen raahannut mukaani avecin, ovat sittemmin päättyneet eroon. Naimisiin meneville ystäville siis tiedoksi, että jos haluatte liittonne kestävän, niin meikäläiselle kannattaa lähettää ihan vain yhden hengen kutsu.

Pyörän selässä

Huvitti tänä aamuna hesarin yleisönosastolla ollut kirjoitus siitä, kuinka jalankulkijan pitäisi Helsingissä reippaasti vain astua suojatielle: kyllä ne autot väistävät! Joensuu kun tuntuu olevan jonkinlainen jalankulkijan paratiisi, jossa kukaan ei arastele tippaakaan kävellä juuri siellä missä huvittaa. Siinä saavat väistää paitsi autoilijat, myös pyöräilijät. Mitähän täkäläiset kävelijät sanoisivat niistä helsinkiläisistä pyöräilijöistä, jotka huonoina päivinään antavat pyörätielle eksyneen todellakin kuulla kunniansa ja hyvä kun eivät vielä tinttaa nyrkillä nenään kaupan päälle?

Parin viime vuoden aikana Joensuun keskusta on kokenut totaalisen myllerryksen, joka jatkuu edelleen. Suuri osa keskusta-aluetta on nyt vain kävelyyn (ja pyöräilyyn) pyhitettyä julkista liikennettä lukuunottamatta. Tästä jalankulun vapaudesta ollaan sitten päihdytty niin, että kaikki muilla peleillä liikkuvat ovat paarian asemassa. Olen tähän saakka rakastanut Joensuussa nimenomaan fillaroinnin helppoutta, vapautta ja hyviä reittejä, mutta nyt on ollut pakko harkita fillarin jättämistä parkkiin ainakin jos liikkuu torin liepeillä. Pyöräteitä toki on, ja ne on merkitty varsin selkeästi, mutta täkäläisille nekin ovat luontevasti vain osa kävelykatua. Auta armias jos erehtyy kilauttamaan pyörän kelloa, sehän on rikoksista suurin. Pyöräilijä voi olla metrin päässä tai nenän edessä, eikä jalankulkija taatusti väistä. Pyörän eteen sopii kävellä silloinkin, kun sen huomaa tulevan jo vähän kauempaa. Ei käy kateeksi niitä, jotka yrittävät sompailla autolla siellä, missä se on vielä sallittua.

Ehkä joensuulaiset jalankulkijat pitäisikin lähettää näyttämään helsinkiläisille mallia siitä, kuinka siihen suojatielle astutaan. Ratkeaisivat pääkaupungissa nämäkin ongelmat kertaheitolla.

Rokin jälkeiset

Aamulenkillä taitoin matkaa tervetulleessa sateessa ohi Ilosaarirockin alueen haikeana niin kuin aina, kun festarit ovat ohi. Joskus olo on ollut helpottunut, mutta tänä vuonna niin moni asia meni paremmin kuin uskalsin toivoa, että helpotuksen seassa on enemmän surumielisyyttä. Se tosin kestää vain hetken, mutta kuitenkin.

Niin kuin jo toisaalle kirjoitinkin, bändit olivat osaltani tänäkin vuonna toissijaisessa asemassa ihmisten tapaamisen viedessä kirkkaimman mitalin. Jos Joensuuhun hakeutuvat jouluiksi kaikki vanhat kaverit, niin Ilosaarirockiin tulevat nekin, joilla ei välttämättä ole muita suhteita tähän kaupunkiin. Niinpä alueella tai vip-teltassa voi törmätä sellaisiin ihmisiin, jotka IRL asuvat samassa kaupungissa, mutta joita ei silti juurikaan tule tavattua. Puhumattakaan sitten niistä, jotka asuvat eri maassa, niin kuin tänä vuonna sattui käymään. Harvasta jälleennäkemisestä olen ollut yhtä yllättynyt – ja tullut yhtä onnelliseksi. Ihmiset ovat joskus mukavia.

Toinen mainitsemisen arvoinen kohtaaminen tapahtui henkilön (hei vaan, Kari!) kanssa, joka tekee Ilosaarirockista väitöskirjaansa; gradukin kun jo valmistui samasta aiheesta. Olen saanut antaa oman panokseni tutkimukseen, mikä tuntuu vieläkin mukavalta. Karin kanssa juttelu saa aina sen hyvin pienen sosiologin minussa nostamaan päätään, ja nytkin mieleen juolahti vaikka minkälaisia mielenkiintoisia tutkimisen arvoisia asioita aiheeseen liittyen. Karilla on varmasti jo kaikki tarpeelliset tutkimusasetelmat mietittynä, mutta silti oli hauskaa heitellä entäs jos tämä– ja mitäs sitten jos näin -tyyppisiä kysymyksiä ihmiselle, joka ymmärtää puolivillaistakin yhteiskuntatietelijää. Olen edelleenkin sitä mieltä, että rokissa riittäisi tutkimussarkaa vaikka kuinka monelle, niin monisyinen kokonaisuus siitä on muodostunut.

Rokki on siis ohi, mutta hei: vielä on kesää jäljellä. Ja lomaa myös. Ah.

« Older posts Newer posts »

© 2024 Matkalla

Theme by Anders NorenUp ↑