Kategoria: Havaintoja (Page 42 of 71)

Eilen sain lukea uutisesta, kuinka Posti on ottanut käyttöön kuluttajille suunnatun sähkö- ja elektroniikkaromun kierrätyspalvelun. Minä, jonka entinen tietokone on lojunut puoli vuotta pölyttymässä työpöydän alla, taputin innosta hihkuen karvaisia kätösiäni. Ja sitten luin uutisen uudestaan. Ja uudestaan. Mitä hittoa, eihän homma toimikaan muutoin kuin uuden masiinan ostamisen yhteydessä (uudet kamat sisään, vanhat ulos -periaatteella) – yritykset kyllä voivat hyödyntää kierrätyspalvelua myös omasta käytöstä poistuvan elektroniikan kierrätykseen.

Onkohan jossain tarjolla sellainen poiskuljetuspalvelu, jota kuka tahansa voi maksusta käyttää? Haistan markkinaraon, sen verran laiskoja tai kykenemättömiä olemme kierrätyspaikoille itse hankkiutumaan, etenkin kun autottomille tämänkaltainen kierrätys on mahdotonta muutenkin. Käpälä pystyyn, jos moisista palveluksista tiedätte, täällä on ostaja valmiina.

Kun yleläiset marssivat ulos työpaikaltaan, tuntui puolen päivän ajan siltä kuin suu olisi ollut täynnä vaahtokarkkeja ja hattaraa, vaikka mieli teki suolakurkkua ja ruisleipää.

Kun maikkarilla tehtiin sama temppu, niin… no, eipä sitten mitään.

Pahoittelen haamupäivityksiä, 40 spämmeriä oli käynyt yön aikana morjestamassa. Oi jospa vain Movable Typessä olisi toiminto, joka mahdollistaisi useamman spämmin poistamisen kertalaakista, ja mustalista, jonne jokaista IP-osoitetta ei tarvitsisi syöttää erikseen… Minä kiittäisin.

Nyt kouluissa eivät kiusaa enää vain oppilaat, vaan vanhemmatkin ovat järjestäytyneet: Joka viides opettaja vanhempien kiusaama. ”Kangasniemi [OAJ:n puheenjohtaja] jakaa kiusaajavanhemmat kolmeen ryhmään: pomottaviin, aggressiivisiin ja huomiota haluaviin. Lisäksi ongelmia tuottavat mielenterveysongelmaiset vanhemmat. […] Jokaisen opettajan tulisi yhteisen linjauksen mukaan miettiä, kannattaako vanhemmille antaa esimerkiksi oma kännykkänumero tai sähköpostiosoite.”

Ei se olekaan vain sää, joka on muuttumassa. Opettajat, en kadehdi teitä. Paitsi ehkä satunnaisesti kesäisin.

Tein tänään erittäin harvinaisen poikkeuksen ja jalkauduin Helsingin keskustaan päihtymishakuisten juhlana, jota Taiteiden yöksi kutsutaan. Muuten en olisi, mutta kun kävi kutsu elokuvan ennakkoon, niin pitihän sitä noudattaa. Puikkelehtiminen ihmisvilinässä jo alkuillasta kävi työstä, eli ei tule taiteen juhlinta tavaksi jatkossakaan.

It’s All Gone Pete Tong on ”komedia legendaarisesta dj:stä Frankie Wildesta”, joka kuuroutui, menetti kaiken ja palasi takaisin huipulle. Ihan pätevä elokuva, brittiläisesti humoristinen, mutta pisti minut taas miettimään miksi ihmiset tuntuvat nauravan elokuvissa todella irrationaalisille asioille. Vika on ilmiselvästi minussa, sillä en pysty katsomaan myöskään hypersuosittua Mr. Beania siksi, että ilkeys ja pahansuopaisuus huvittavat yhtä vähän kuin tämäniltaisen leffan ylenpalttinen kokkelin vetäminen ja pohjamudissa rämpiminen, niin huumoriin paketoituja kuin ne ovatkin. Sen sijaan pirautin itkut pariin otteeseen, sillä It’s All Gone Pete Tong oli minusta suurimmaksi osaksi surullinen. Tragikomediako lie. Seuralaisella oli sentään huumorintaju kohdallaan, joten uskottava on, kun arvioksi leffalle tuli kiitettävä.

Astuessani ulos teatterista kadut olivat märkiä, mutta ilma yhä ihmeellisen lämmin. Kotikatua pitkin kävellessäni ilmestyi sateenkaari ruusunpunaiseksi värjäytyneelle taivaalle. Mietin, että se hetki taisi olla kaikista kokemistani taiteiden öiden tapahtumista se parhain.