Kategoria: Havaintoja (Page 32 of 71)

Se on kai loma, kun pää on ainakin hetkellisesti tyhjentynyt kaikesta vähänkään arkeen ja töihin liittyvästä. Päällimmäisenä mielessä on se, kuinka ihminen on käyttänyt huolella vuosikymmeniä aikaa tuhotakseen ilmakehää ja aiheuttaakseen ilmaston lämpenemistä, eikä itse pysty sopeutumaan aikaansaannoksiinsa alkuunkaan. Helteet niittävät kypsää viljaa, monessakin mielessä.

Joensuuhun on ilmestynyt Mövenpickin jäätelökoju, jonka sorbettivalikoimaa laktoosivammainen kiittää.

Bloglines näyttää 469 lukematonta merkintää. Taidan säästellä vielä ja keskittyä nk. tärkeämpiin asioihin. En ole kaivannut nettiä ollenkaan, olenkohan sairas vai parantumassa?

Lomatunnelmat ovat olleet varsin hektiset, mutta ehkä tämä tästä vielä rauhoittuu.

Muuttamisen yhteydessä on tullut jälleen kerran arvioitua kriittisellä silmällä kaikkea sitä tavaramäärää, jonka omistaa. Varmuudella voin sanoa, etten tästä ikuisuuteen halua saada enää yhtään patakinnasta, lautasliinapakettia, värssykirjaa, tarjoilulautasta tahi koriste-esinettä. Tavarataivaan turhuuden sai konkreettisesti huomata siitä, kuinka muutaman päivän paketoitu elämä sujui aivan mainiosti, eikä pahvilaatikoiden uumenissa olevia tavaroita osannut edes kaivata. Miksi sitä tavaraa sitten on?

Olen uskotellut itselleni, että kun ikävuosia kertyy, omaisuuskin väistämättä kasvaa – enää ei voi olettaakaan elävänsä kahdella matkalaukullisella tavaraa niin kuin joskus opiskeluaikoina (joku muu teki, minä en silloinkaan). En kuitenkaan usko noin yleisesti ottaen saavani kiksejä asioiden omistamisesta, muutamat poikkeukset (levyt, kirjat) poislukien. Service Envy: Branding Experience Instead of Stuff -artikkeli esittääkin mielenkiintoisen näkökulman siihen, miksi omaisuutta kuitenkin kertyy:

”One of the fundamental insights that’s helping us re-imagine our lives in a brighter, greener cast is that most of the time, we don’t want stuff, we want specific needs fulfilled or experiences provided; that, as Amory Lovins puts it, we don’t want refrigerators, we want cold beer — if there were a better, cheaper, cleaner way of providing cold brews, most of us wouldn’t shed a tear to see our fridges go. Recognizing that this is true for nearly every product in our lives is revelation number one.

The second revelation in recasting our relationship to stuff is that owning a thing can actually be worse than borrowing it. […] for example, the average power drill gets used for ten to twenty minutes in its entire life. Because we’ve been convinced that not having our own power drill at hand when we need it might lead to disaster or at least embarassment, we have made and purchased millions of power drills which will go essentially unused. This is the epitome of unsustainable waste, involving as it does mountains of mined ore, refineries full of oil, and rivers of waste used to create nothing of value. What’s more, those drills sit in our homes, cluttering our spaces, gathering dust and generally making few of us much happier.”

Miksi emme siis lainaisi niitä tavaroita, joita emme aktiivisesti käytä? Miksi esimerkiksi työkaluille ei voisi perustaa omaa välinevarastoa lainauskortteineen, josta jokainen saisi tarpeen vaatiessa noutaa tarvitsemansa tavaran lainaan? Mikseivät esimerkiksi vaihtopiirit ole saaneet enemmän tulta alleen? Siksi, että meistä omistaminen on kivaa, sanoo kirjoittaja. Siksi, että kuvittelemme, että omaisuutemme kertoo meistä jotain, ja luomme imagoa sen mukaan, minkälaisia kirjoja hyllyssä lojuu, vai lojuuko lainkaan. Mutta tosiasiassa turhakkeiden omistaminen kertoo enenevässä määrin siitä, että oma ekologinen jalanjälki on aika jättimäinen, eikä elämäntapa ole ollenkaan niin ympäristöystävällinen kuin mitä haluaisi antaa ymmärtää ja ihan oikeastikin olla.

Kun oma tavaramäärä alkaa ahdistaa, taitaa olla korkea aika tehdä jotain. Jos ahdistus ruokkii luovuutta, niin ruokkikoon se myös ekologisempaa, kestävämpään kehitykseen tähtäävää ajattelua. Tämä voisi olla uudenvuodenlupaukseni näin keskellä kesää, loman kynnyksellä, uuden ajan symbolisesti alkaessa. [via]

I pack up all me things and I go to sea
Daylight come and I wanna go home
Then all these banana see the last of me
Daylight come and I wanna go home


Olen muuttanut. Hyvää juhannusta!

Pienenä halusin olla pankkineiti – ja nimenomaan -neiti, sanastooni ei kuulunut mikään -virkailija. Eikä siihen aikaan tiskin takana tainnut muita kuin naisia näkyäkään. Pankkineitejä tuli leikittyä päivät pääksytysten niin, että sitä jaksetaan sukujuhlissa muistella vieläkin. (Pankkineitiyden kanssa kovaa kisaa kävi myös agentin ammatti, sillä Charlien enkelit oli parasta mitä olla saattoi. Sujuvasti yhdistimme molemmat.)

Pankissa käyminen oli joka kerta elämys, enkä halunnut jättää väliin yhtään vierailua. Silloinhan pankeissa vielä sai käydä, joskus useampiakin kertoja viikossa, automaatteja kun ei oltu keksitty. Oli isot pankkisalit ja puunattu neiti tiskin takana, ja leijonakantiseen sai leiman. Pankeissa oli ihanan virallista tunnelmaa ja aina hyvä palvelu, sikäli kun siitä mitään ymmärsin. Hyviä muistoja.

Mutta sitten vuodet vierivät, tuli internet, ja myös pankki siirtyi sinne. Verkkopankki taisikin olla ihkaensimmäinen oikea palvelu, jota aloin verkossa käyttää. Sitä ennen olin jo viettänyt pitkän tovin automaatilla laskuja maksaen, koska jossain vaiheessa pankissa jonottaminen ei enää ollutkaan niin hienoa. Verkko poisti automaattijonotuksenkin. Oli se niin kätevää. Nyt en enää osaisi kuvitella miltä tuntuisi käydä pankissa nostamassa rahaa.

Eikä se totisesti ole enää tarkoituskaan. Näinä aikoina en käy pankissa kuin äärimmäisessä hädässä silloin, kun asiaa ei voi muuten hoitaa, käytännössä siis ehkä korkeintaan joka toinen vuosi. Tällä viikolla jouduin taipumaan, edellisestä kerrasta taisikin jo olla pari vuotta ainakin. Jos ei kokemus silloin ollut mitenkään mieltäylentävä, niin nyt se oli suorastaan ala-arvoinen.

Kun pankkiin on pakko mennä, mennään sinne, mikä on lähin ja kätevin. Minulle se sattui olemaan Kampin uuden liikekeskuksen Sampo, jonne eräänä iltapäivänä kurvasin. Kun olin saanut arvottua oikean jonotusnumeron kahdesta eri masiinasta, siirryin kiltisti penkille istumaan. Kaksi virkailijaa palveli liukuhihnatahtia parin metrin päässä. Kassa-asiakkaalle ei ollut edes istuinta, tiliasiakkaalle sentään jonkinlainen baarituoli. Ajan varaamalla olisikin päässyt lasiseinien taakse pehmeälle istumaan. Kahvikuppiko siellä höyrysi jonkun kädessä?

Hyvin kuuluivat muidenkin läsnäolijoiden asiat, minkäänlaista äänieristystä kun ei ollut. Pankkineiti oli kovin nuori ja kovaääninen, mikä osoittautuikin hyväksi ominaisuudeksi, sillä asiakkaiden ylivoimainen enemmistö ei olisi kuiskailuja kuullut. Ensimmäistä kertaa elämässäni näin pankissa myös nk. epäsosiaalista ainesta. Ensimmäistä kertaa olin vähän varuillani. Ensimmäistä kertaa mietin, kuinka saisin hoidettua asiani mahdollisimman nopeasti ja vähin sanoin.

Baarituoli osoittautui suunnittelun kauniiksi kukkaseksi, siinä kun ei pystynyt istumaan. Jalkoja ei saanut pöydän alle, kun pöydässä ei ollut reunaa. Tähän ei siis ollut tarkoituskaan jäädä istuksimaan. Nopeasti pois vaan tilaa viemästä! Mitenkähän käy vähän iäkkäämmän asioijan? Hankalasti kököttäen hoidin asiaani, joka kesti ja kesti. Neidin kailotus kuului. Yritin sivuuttaa nopeasti suureen ääneen lausutun kommentin tililläni olevasta summasta ja tarjouksesta avata uutta tiliä: viimeinen homma, mitä siinä tilanteessa olisin halunnut ryhtyä tekemään! Rohkaistuin mainitsemaan neidille äänen kuuluvuudesta, tuloksetta. Kyllä hän sen tiesi, hän hymyili iloisesti ja jatkoi samalla volyymillä. Ei tepsinyt oman äänen hiljentäminen, toivotonta. Tuolistakin sanoin, tuttua sekin. ”Suunnittelijalla taisi olla huono päivä!” Minä yritin olla näkemättä kanssa-asiakasta odottamassa vajaan metrin päässä, hyvä kun ei niskaan hengittänyt. Poistuin tuskanhiki otsalla ja vannoin ettei ikinä enää. Samalla tiedän, että vielä on nöyrryttävä.

Tähän on tultu. Tervetuloa meille asioimaan my ass.

Hyvästi lapsuuden unelmat.

Viime aikoina olen kolunnut huonekalu- ja sisustusliikkeitä, ja törmännyt ei-niin-kuluttajaystävällisiin ratkaisuihin. Pari esimerkkiä:

• Verhotanko K-Raudan alelaarissa: 20€
• Verhotanko normaalihinnalla Ikeassa: 2,95€
• Verhorenkaat (10 kpl/pussi) Kodin Ykkösessä: 9,90€
• Verhorenkaat (10 kpl/pussi) Ikeassa: 1,95€

Mikä maksaa? (Ja kuinka on mahdollista, että tuikitavalliset verhonrenkaat maksavat liki 60 mummonmarkkaa missään?!)