Taustamusiikkia käyttäjälähtöiselle digitalisaatiolle

Tekijä: Marjut (Page 22 of 504)

Ollaan hiljaa vain, kun puhe turhaa on

Onpas täällä blogissa ollut hiljaista, ja entistäkin hiljaisempaa, kun lakkasin julkaisemasta päivittäisiä herkkuja (ne ovat edelleen deliciouksessa vapaasti kaikkien nähtävillä, ja otsikkotasolla myös tuossa sivupalkissa). Sanottavaakin olisi varmasti ollut, mutta silloin kun elämässä on tuhat ja yksi asiaa meneillään, jää blogi väistämättä jalkoihin. Minusta se on ihan hyvä tärkeysjärjestys asioille.

Eilisiltana asiaa pohdiskellessani huomasin, että blogiin kirjoittamisesta on jossain vaiheessa kadonnut liki kaikki vaivattomuus ja helppous. Olen pitänyt ohjenuoranani sitä, etten kirjoita työasioista, mikä käytännössä tarkoittaa melkoista tasapainottelua silloin, kun kuitenkin kirjoitan käytettävyydestä – eli siitä, mitä työkseni teen. Monesti töistä kirjoittaminen sitä paitsi olisi mahdotontakin salaisten projektien, asiakkaiden ja ties minkä johdosta. Ja samalla kuitenkin tuntuu, että se, mitä itse haluaisin lukea, olisi juuri jotakin konkreettista; jotain, missä puhutaan asioista oikeilla nimillä.

Kateellisena lueskelen ulkomaisten alan gurujen blogeja. Siellä kyllä kuvataan asiakkaita ja projekteja hyvinkin yksityiskohtaisesti, käytetyistä tutkimus- ja suunnittelumenetelmistä puhumattakaan. Kuinka ne saavat sen tehdä? Samaa läpinäkyvyyttä kaipaan minäkin, mutta ihan liian usein huomaan ajattelevani, että asioista on mahdotonta kirjoittaa ilman, että rikkoo jotakin sopimusta tai pykälää. Suomi on avoimuuteen kai liian pieni maa.

Sen olen huomannut, että käytettävyys on monesti aika pienistä asioista kiinni. Aina ei tarvita suurta käytettävyystestausruljanssia, supervarusteltuja testilaboratorioita eikä loputonta iteraatiota. Käytettävyys ei varsinkaan elä omassa maailmassaan, muusta prosessista irrallaan. Prosessin se silti tarvitsee, sekä sitoutumista, ja jonkun sitä johtamaan. Jos näistä kolmesta jokin puuttuu, tai pahimmassa tapauksessa kaikki, on käytettävyysammattilainen aika yksin.

Pitäisiköhän kirjoittaa kirja siitä, kuinka käytettävyysihminen tosielämässä selviää? Taidan siitä jo jonkin verran tietää. Sitä ei koulussa opi.

Miten niin valo

Lonesome together

Valokuvatorstai:

”Lähellä oleviin ihmisiin on joskus pitkä matka muiden kautta. Ihminen haluaa apua, että joku näkisi piilotetun, tiedostamattoman, syvimmän. Lähellä näkö häviää, korvat muurautuvat umpeen. Mutta ettei aina tarvitsisi rakkaimmalle vääntää kaapelista, puhua kielillä, jokaisella, maalata talon seinään, leipoa leipään, kutoa sukkaan, piilottaa pakettiin, kun jokin olisi joskus helppoa, vaivatonta, kun yhteys olisi luotu lumesta kaikkina vuodenaikoina, lehdet haravoitu, kun saisi yhteyden joka olisi aina auki. Eikä saa. Ja pitäisi. Ja siinä sitten ihmiset lähekkäin, valovuosien päässä ja jokaiseen sattuu.”

Marjo Niemi: Miten niin valo (Otava 2008)

Pidike

HolderJoku muinainen oppiäitini sanoi, että paras käyttöliittymä on läpinäkyvä. Siis sellainen, johon ei kiinnitä mitään huomiota, vaan joka ajaa asiansa ja palvelee omassa tarkoituksessaan juuri niin kuin pitääkin. Kehnoihin käyttöliittymiin tulee kiinnitettyä moninkertaisesti enemmän huomiota kuin niihin maan hiljaisiin, jotka toimivat niin hyvin, ettei niitä edes huomaa. (Sittemmin kaiken on pitänyt olla vähintäänkin wow tullakseen noteeratuksi, mutta se on eri juttu.)

Vähän ennen joulua ennätin Ordning&Redaan, ruotsalaislähtöiseen, Suomessa vielä pieneen paperikauppaketjuun, jonka soma liike sijaitsee Helsingissä Kluuvin kauppakeskuksessa, ja joka on kyllä kovastikin wow ainakin minun mielestäni. Sieltä löysin tarve-esineen, jota en edes koskaan ollut hoksannut tarvitsevani, ja nyt en enää osaisi olla ilman sitä. Se on tuossa kuvassa: kynäpidike.

Jos olet samanlainen keskiverto mustekynänkäyttäjä kuin minä, niin katkaiset kynistä niiden omat pidikkeet noin kahden viikon sisällä käyttöönotosta, mikä sen jälkeen vaikeuttaa huomattavasti kynän mukana pitämistä. Yleensä kynä onkin sitten jossain taskunpohjalla, hukassa tai matkalle tipahtanut. Vaan eipä ole enää! Nyt se on siististi ja kätevästi omassa pidikkeessään, ja pidike on kiinni lehtiön kannessa. Toimii.

Näemmä pidikkeitä on ilmestynyt jo naapureidenkin lehtiöiden kansiin. Ei kovin wow, mutta yksinkertaisuudessaan yliveto ratkaisu.

Vuoden ilahduttavin

Toisaalla olen jo listannut viime vuoden parhaat levyt, mutta täällä blogin puolella pitää ehdottomasti mainita vuoden ilahduttavin sovellus. Se on musiikkisofta Spotify.

Spotify

Paitsi että Spotify tarjoaa oivallisen kavalkadin kaikenlaista musiikkia (ja etenkin aivan hillittömiä kasarikokoelmia), se on alun etsi ja löydä -vaiheen jälkeen varsin ketterä käyttää – etenkin jos muistaa olla aktiivinen hiiren oikean näppäimen kanssa. Myös TechCrunch hehkuttaa Spotifyä:

”The user experience is beyond even the best web based streaming services like LaLa, MySpace Music and Imeem. It acts like a fully stocked iTunes, with everything hyperlinked to easily find related music. Creating playlists is a snap. There is no way to move music outside of the application, or onto music devices. But it is the best way to legally find and stream music for free that I’ve seen.”

Spotify on kutsun saaneille ilmainen käyttää, vaikka toimiikin toistaiseksi vain muutamissa maissa (Suomi mukaanlukien). Siihen voi ostaa myös päiväpassin tai maksaa kuukausihintaa. Toistaiseksi maksan vain Flickrin käytöstä, mutta luulenpa, että Spotify seuraa pian perässä.

« Older posts Newer posts »

© 2024 Matkalla

Theme by Anders NorenUp ↑