Vuonna 1984 olin 11-vuotias, kun Dingo soitti Ilosaarirockissa, joten sinne oli päästävä. Se oli ensimmäinen festivaalikokemukseni. Minä kiljuin lavan edessä, isäni istui silloisen Karjalantalon, nykyisen Kerubin terassilla ja piti silmällä jälkikasvuaan. Neumannkin on keikkaa muistellut.
Sama toistui seuraavanakin kesänä. Silloin Dingo oli jo todella iso nimi. Minä olin edelleen aika pieni, toisin kuin sifonkihuivieni lukumäärä.
Voi olla, että kasvoin korkoa vielä pari kesää, mutta 80-luvun lopulta asti olen ollut Ilosaarirockissa jokaikinen kesä. Poikkeuksen tekee vain vuosi 2014, jolloin olin keskellä muuttoa. Istuin Helsingissä pahvilaatikoiden keskellä ja tunnustan välillä tirauttaneeni pari kyyneltä, niin ikävä oli festareille. Asiaa eivät helpottaneet ne lukuisat tekstiviestit, joita paikalla olleet lähettivät. ”Nähdäänkö vartin kuluttua huoltoportilla?” Ei nähdä, minä en ole edes Joensuussa…
17-vuotiaana olin ensimmäistä kertaa Ilosaaren talkoolaisena, ja siitä lähtien kaikki seuraavat kesät aina vuoteen 2013 saakka, yhteensä 23 vuotta. Eikä ollenkaan suotta: kaikenlaista on nähty, monenlaisia tehtäviä tehty, vastuuta kannettu, myös hallitusvastuuta. Olen saanut ihania ystäviä, jotka toivottavasti ovat elämässäni aina. Muistot ainakin ovat.
Tämä kesä on ensimmäinen, jolloin olen Joensuussa, mutta en enää Ilosaarirockissa. Muutama viime vuosi on ollut täynnä isoja luopumisia, mutta tämä on niistä ehkä suurin. Vaan siellä ne festivaalit rullaavat, puikoissa on jo ties kuinka mones sukupolvi minun jälkeeni, eikä sota yhtä naista kaipaa. Minä vähän kaipaan, mutta aika aikaansa kutakin. Elämä jatkuu.
Kerro nyt, että miksi et ollut! Onko musiikillinen taso laskenut? Eikö vanha enää vaan jaksa? :-)
Se on sitten toinen tarina. :) Sanotaan nyt vaikka että vanha ei enää jaksa.