Koska tässä blogissa on joskus musiikistakin kirjoitettu, niin tänään jos koska on siihen taas otollinen päivä.
Kaikki tietävät jo, että PMMP lopettaa uransa ”toistaiseksi”, ja samalla lopettaa yksi suosikkiyhtyeistäni kautta aikojen. Viime kesänä Ilosaarirockissa huokaisin ties kuinka monetta vuotta peräjälkeen, ettei Suomessa ole olemassa parempaa live-esiintyjää kuin mitä PMMP on. Olen edelleen sitä mieltä, enkä usko mieleni muuttuvan tulevan kesän keikkojen, niiden viimeistenkään jälkeen.
Vähän yllättäenkin PMMP:stä tuli minulle kovin, kovin tärkeä bändi. Rakkaus ei roihahtanut vielä ensimmäisellä levyllä, mutta sen jälkeen kyllä sitäkin suuremmalla liekillä. PMMP:n biisien tahdissa olen itkenyt, laulanut ja nauranut ja siteerannut niitä läheisen ystävän hääkorttiin. Ja paljon muuta. Harva yhtye pystyy siihen enää; liikuttamaan sillä tavalla kuin joskus parikymppisenä.
Kirjoitin tällä samalla otsikolla Joku raja -biisiin liittyen vuonna 2007, ja nyt kun katson taaksepäin, on tuo samainen kappale yhä minulle se läheisin. Siinä kiteytyy PMMP.
Paluuta odotellessa.
