Scott Berkunin kirjoituksissa tuppaa olemaan se vika, että ne ovat kautta linjan niin laadukkaita, että jos haluaisi, niin niistä saisi blogata jokaisesta. Siksi olen useimmiten tyytynyt lukemaan ne, nyökyttelemään myötämielisesti ja pistämään linkkilistalle muistiin, mutta nyt on tehtävä poikkeus. Tällä kertaa Berkun nimittäin kirjoittaa motivaatiosta; aiheesta, jota olen itsekin joutunut paljon viime aikoina miettimään niin töissä kuin siviilissä. Mikä saa minut tekemään jotain? Mikä on riittävä kimmoke saadakseen aikaan toimintaa, mikä on se piste, jolloin jätän vastarannankiiskeilyn ja teen, enkä haraa nelipistejarrut päällä vastaan?
Berkun listaa omia motivaattoreitaan: viha (kiukku), pakko, ”hullu” pakko eli suomeksi kai astuminen omalta mukavuusalueelta ulos, ylpeys, kuolema, huvi, hullut ystävät. Allekirjoitan itse jotain jokaisesta, mutta sen verran olen jo itsestäni oppinut, että kiukulla ja ylpeydellä ei pitkälle päästä, ne ovat pidemmän päälle huonoja motivaattoreita. Vaikeimmaksi ja samalla antoisimmaksi onkin osoittautunut tuo omalta mukavuusalueelta poistuminen etenkin turvallisuushakuiselle ihmiselle:
”Deliberately put yourself in situations where you have no way out but through. Sign a book deal, quit your job to make that film, buy a one way ticket to somewhere no one you know has ever gone. While its not advisable to gamble your life if you have dependents (families, children, or your loving cat Blinky), youd be surprised how much support you can get for crazy necessity if you enlist support from loved ones, especially if youve been willing to do it for them. If you dont ask, or never get crazy in any way, at any time, youre the only one to blame: no one else can pull the pin out of the grenade in your soul.”
Mutta ensin on kuitenkin oltava hyvä syy ja tarpeeksi motivaatiota siihenkin. Joskus onneksi on.
