Verkkoidentiteettiajatuksen nuoruudesta kertoo jotain se, ettemme osaa vielä suhtautua luontevasti sen olemassaoloon. Kaikki googlaavaat toisiaan, bloggaavat ja liittävät toisiaan erilaisten verkkoyhteisöjensä jäseniksi, mutta annas olla, kun siitä tulee puhetta verkon ulkopuolella: harvinainen on se, joka ei asiasta hämmenny.
”Joo, mä luen sun blogia.”
”Niin, mä löysinkin jo sun kuvat Flickristä.”
”Etsin tietoa Googlesta ja sun sivut tuli tuloslistalla ekana vastaan.”
Nämä kaikki olen kuullut; nämä kaikki olen sanonut myös itse. Tuloksena paljon punastuneita ihmisiä.
Parin vuoden kuluttua ei tunnu enää missään.
Kun ihmiset lukevat blogiani ollessani läsnä, minusta tuntuu vähän siltä kuin sieluni olisi lautasella. Ja kun se on lävistetty haarukalla, hirvittää hieman, sillä tiedän, että veitsi on tulossa seuraavaksi.
Sanoisin sittenkin, että se kannattaa. Kun tuohon on vuosien saatossa jo hieman tottunut, pystyn jopa hetkittäin sujuvasti puhumaan itsestäni ja olemaan läsnä samaan aikaan.
Hämmentävin tällainen tilanne minulle sattui aikoinaan, kun joku satunnainen ohikulkija tunnisti blogin käsivarren tatuoinnin perusteella. Ja noita ”hei, ootsä se pnuk” -keskustelunavauksia tulee aina välillä.
Toverit, tiedän mistä puhutte.
Mä alan olla jo tottunut, mutta viime vuosisadan puolella olin vaikeassa jamassa. Olisin halunnut kovasti tutustua kiinnostavati asioista nettipäiväkirjassaan kirjoittavaan ikäiseeni saman sukupuolen edustajaan… …jonka tiesin siksi, että kuksin silloin hänen eksäänsä. Tuossa tilanteessa oli hankalaa mennä tuttavapiirin bileissä selittämään, et ”hei mäki pelkään viisaudenhampaiden poistoa ja luultavasti turhaan kans!”
Nykyisin äiti tietää mitä olen puuhaillut seuraamalla Flickriin uppaamiani kuvia. Tiedän onko pikkuveli taas yhdessä eksänsä kanssa vai eronnut kun vierailen heidän Galtsu-sivuillaan.
Tuttu juttu minullekin. On tosiaan erityisen hämmentävää, kun joku lukee blogiani ja kommentoi samalla sermin yli – vaikka se ei tuntuisi missään, jos sama ihminen lukisi ja kommentoisi lehteen tekemääni juttua.
Viimeeksi tänään lounaalla häkellyin, kun puolituttu työkaveri viittasi ohimennen blogiini.
Tällaiseen hämmennykseen saattaa olla syynä se, että blogi toimii ikään kuin päiväkirjan jatkeena tai perillisenä. Silloinhan on outoa, jos joku muukin tietää, mitä olet kirjoittanut. Kirjoittaminen on tässä mallissa yksityinen prosessi.
Jos taas blogia ajattelee kolumnin jatkeena, siis nimenomaan julkaisemisena, niin silloin nolottaa, jos kukaan *ei* ole lukenut kirjoittamaasi. Kirjoittaminen kun on tässä vaihtoehdossa julkinen prosessi.
Onneksi olen tuntematon, mutta nimikaima löytyy ja miten kuten samalta tietoalaltakin. Saipa vahingossa parit hyvin arkaluonteiset meilitkin, kun muutettuani vaihdoin samalle palveluntarjoajalle. En suosittele…