Ihanan kaunis kevätpäivä on houkutellut kansaa laumoittain turuille ja toreille. Samalla se tarkoittaa sitä, että esiin on taas kaivettu vanhat lenkkarit ja uudet fillarit, joita pitää tietysti päästä heti kokeilemaan. Olen vuosien saatossa tottunut väistelemään sujuvasti alamittaisia keväästä huumaantuneita fillaristeja, mutta tänään huomasin, että se ei enää riitä. Nyt on nimittäin ryhdyttävä varomaan jo ihan täysikasvuisia lenkkeilijöitäkin – nimittäin niitä, jotka eivät malta luopua kännyköistään edes ulkoilun ajaksi. Muutamakin innokas kännykän räplääjä oli tulla juoksuvauhtia suoraan syliin, kun moniajo ei oikein onnistunut auringonkin vielä paistaessa silmiin. Tekstiviestiviä fillaristeja ehdin sentään väistää ojanpenkalle. Kännykkään puhuvat autoilijat eivät siis enää riitä!
Okei, tunnustan, että harrastan toki itsekin naputtelua kävellessä, mutta puolustuksekseni on sanottava, että olen perinyt jostain niin vahvasti dominoivan ominaisuuden olla olematta häiriöksi muille, että väistelen ja varon olemasta tientukkeena muidenkin puolesta. Sitä paitsi äskettäin tehdyt tutkimukset todistavat jälleen kerran, että monen asian yhtäaikaisella tekemisellä (multitasking) on rajansa. Purkan pureskelu kävellessä nyt vielä saattaakin onnistua, mutta muuten…
”Study participants were given two tasks and were asked to respond to sounds and images. The first was to press the correct key on a computer keyboard after hearing one of eight sounds. The other task was to speak the correct vowel after seeing one of eight images. The researchers said that they did not see a delay if the participants were given the tasks one at a time. But the researchers found that response to the second task was delayed by up to a second when the study participants were given the two tasks at about the same time. In many daily tasks, of course, a lost second is unimportant. But one implication of the Vanderbilt research, Mr. Marois said, is that talking on a cellphone while driving a car is dangerous. A one-second delay in response time at 60 miles an hour could be fatal, he noted.”
Mitä tämä tarkoittaakaan toimistoympäristössä, jossa puhelimet soivat ja sähköpostit paukkuvat? Sitä, että töiden keskeytyminen on toisinaan paitsi ärsyttävää, myös kansantaloudellisestikin merkittävä seikka.
”In a recent study, a group of Microsoft workers took, on average, 15 minutes to return to serious mental tasks, like writing reports or computer code, after responding to incoming e-mail or instant messages. They strayed off to reply to other messages or browse news, sports or entertainment Web sites. […] The productivity lost by overtaxed multitaskers cannot be measured precisely, but it is probably a lot. Jonathan B. Spira, chief analyst at Basex, a business-research firm, estimates the cost of interruptions to the American economy at nearly $650 billion a year. That total is an update of research published 18 months ago, based on surveys and interviews with professionals and office workers, which concluded that 28 percent of their time was spent on what they deemed interruptions and recovery time before they returned to their main tasks.”
Olen saanut viime viikkoina konkreettisesti tuntea nahoissani sen, mitä keskeytykset voivat pahimmillaan merkitä. Työn alla on työkalu, joka paitsi kiidättää tutkijoita ympäri maata havainnoimassa, on samalla myös loistava esimerkki siitä, kuinka helppoa on keskeytyksen tullen unohtaa mitä olikaan tekemässä silloin kun vaikeaan prosessiin ympätty vielä vaikeampi käyttöliittymä ei anna siitä minkäänlaista vinkkiä. Olen tuijottanut useampiakin toveja näyttöä muistamatta ollenkaan mitä olin tekemässä ihan vain siksi, että vaihdoin pari sanaa kollegan kanssa tai lukaisin kiireellisen sähköpostin. Onneksi kenenkään henki ei ole tästä järjestelmästä riippuvainen, mutta niinkin saattaisi olla. Turhaan emme ole parannustöitä tekemässä, siis.
Meillä on jo semikököt hands-freet puheluita varten, mutta kuinka naputella tekstiviestejä ilman käsiä ja kännykän ruutuun liimautunutta katsetta? Ehkä joskus tulevaisuudessa tekstaritkin voisi puhua suoraan kirjaimiksi viestiin, tai toimittaa ne perille telepaattisesti. Mutta onko minkään valtakunnan teknisestä apuvälineestä hyötyä silloin, kun tosiasiassa ehkä pitäisikin malttaa joskus laittaa puhelin kiinni ja kuunnella lintujen laulua?
