Mitä ilmeisimmin muut ovat tajunneet yhteisöllisyyskilke Twitterin hienouden minua paremmin, sillä sen kasvuvauhti on päätähuimaava:
”Twitter, a way to broadcast short text messages to large groups of people, is growing about 20 percent a week and in only seven months is already up to 60,000 users. More than a million messages, known as ’twitters’ to those in the know, have been sent out. […] The success is sort of shocking, considering that most information-overloaded people believe they have no desire to invite hundreds of new messages onto their cell phones. Yet once started, many people find Twitter strangely addictive, to say nothing of useful.”
Henkilökohtaisesti pidän enemmän Jaikusta, mutta siinäkin olen pääasiassa saamapuolella lukemassa toisten kuulumisia: omista kahvinjuonneista ja liikehdinnöistä tiedottaminen tuntuu hiukan vaivaannuttavalta. Ja ehkä sitä on sittenkin sen verran privaatti luonne, ettei tohdi elämistään kaikelle kansalle julistaa blogimerkintöjä enempää.
Tavallaan ymmärrän Twitterin hehkun, tavallaan en. Pahimmillaan se on turhinta haircuttia, mutta oikeassa seurassa se voi tarjota ihan oikeasti yhteyden tunnetta.
Twitteröinti tarjoaa myös henkilökohtaisemman viestinnän tason esim. bloggaajille, jotka yrittävät pitää varsinaiset postauksensa asiakeskeisinä tai muuten ”vakavina”. Muutaman seuraamani himobloggaajan päivitystahti tuntuu tasoittuneen siedettäväksi heidän aloitettuaan twittaamisen.
Minusta Twitterissa on potentiaalia eräänlaisena keskustelunaloittajana, joka versoaa välineestä toiseen. Esimerkiksi tuo Frostin poimima esimerkki ”Riding my bicycle through the halls of the motel.” on varmasti poikinut kiinnostuneita soittoja kavereilta.
Olisin itse ihan täysillä mukana, mutta itseltäni puuttuu sopiva edelläkävijöiden yleisö (tai edes kuvitelma siitä), jolle twitata. Toisaalta vihaan tekstareidenkin kirjoittamista, joten kynnys on mobiiliin näpyttelyyn muutenkin korkea.