Päivällä käyty keskustelu sivusi tunneperäistä aiheistoa ja itkemisen katharttista vaikutusta, josta mieleeni muistui taannoin näkemäni uutinen miesten ja naisten välisistä eroista itkemisen suhteen. Mitään uunituoretta tietoa uutinen ei tarjoa, onhan se päivätty niinkin kauas kuin liki seitsemän vuoden taakse, mutta tokkopa näissä asioissa niin suuria muutoksia lyhyellä syklillä tapahtuu, etteikö tieto olisi edelleen kohtuupätevää.
En jaksa uskoa, että kukaan järkevä nainen pitäisi harvakseltaan itkevää miestä emotionaalisesti rajoittuneena tai jopa tunteettomana, mutta miehiä kenties kiinnostaa tietää, että naisten itkuun liittyy kosolti muitakin tunteita kuin surua – ja että itkukin on sosiaalisesti opittua:
”But men are more likely to cry as a result of positive feelings, like at sporting events, whereas women are more likely to cry as a result of negative feelings, like in personal conflicts. […] Women also tend to feel more emotions when they cry, particularly anger, frustration, fear, self-pity, and powerlessness. […] To learn more about sex differences, the researchers surveyed over 80 adults about their most recent crying experience. Most participants felt better afterward, but women were more likely than men to feel worse. Women were also more likely to stop crying after being comforted, leading the authors to conclude that crying may be an important way of mobilizing social support. These sex differences are largely due to socialization. Male and female babies cry about the same amount, yet there are strong sex differences by adolescence in many Western countries. So adult crying behavior is mostly a learned response.”
Jos ja kun itkemisellä siis on puhdistava vaikutus (mikä ei tosin päde kaikkiin), niin miksi sitten esimerkiksi mainonnassa pyritään hampaat irvessä hauskuuttamaan? Tätä aihetta käsittelemään on perustettu kokonainen blogi, jonka johtoajatuksena on pohtia sad-vertisingin käsitettä, ja siinä sivussa myös esitellä maailmalta sellaisia mainoksia, joissa pyritään vetoamaan syvempiin tunteisiin:
”’Sad-vertising’ asks why we are wary of harnessing / evoking ’negative’ emotion in brand communications. Life is a complex of ups and downs, and yet the advertising world feels comfortable only with the upbeat. Who wants to live in a world which is all upbeat all the time? Why do we believe consumers would rather see glossy, artificial renderings of their lives rather than tonally accurate, recognisable, poignant and meaningful communications? I believe that truly great communications probe the downbeat as much as the upbeat, and resonate more deeply with consumers as a result. ’Sad-vertising’ is a meticulous, if not cramped, consideration of what we’re missing by only playing with ’positive’ emotions in advertising.”
Jäin miettimään tunteisiin vetoamista käyttöliittymätasolla ja totesin, että liikumme varsin varmalla maaperällä, mitä käyttöliittymäsuunnitteluun tulee. Harva käyttöliittymä naurattaa, vielä harvempi itkettää, ellei sitten silkasta turhautumisesta, mitä ei voi plussaksi laskea. Digitaalisessa maailmassa positiivisin käyttökokemus taitaa olla sellainen, joka ei ärsytä, joka saa aikaan mielihyvää ja joka toimii – kuulostaapa laimealta! Minkälainen olisikaan se käyttöliittymä, joka vetoaisi syvempiin tunteisiin ja ravistaisi oikein kunnolla, ja minkälaisia vaikutuksia sillä voisikaan olla?
Hmm, taitaa olla niin, että hyvä käli ikäänkuin päästää sisällön herättämät tunteet ja toisaalta käyttäjän reaktion niihin liikkumaan koneen ja ihmisen välillä mahdollisiman vaivattomasti.
Tulee mieleen vaikkapa hyvän pelin tai kiinnostavan nettisivuston käyttäminen. Jos käli toimii, niin siihen ei kiinnitä huomiota, mutta hyväkään käli ei korvaa kiinnostamatonta sisältöä. Sen sijaan huonosti toimivalla kälillä voi tosiaan onnistua peittämään sisällön aiheuttamat hyvät fiilikset.
Emotionaalista komppamista on kai jonkin verran kokeiltu, muistelen lukeneeni konseptiautosta, jonka sisätilan valaistuksen väri pyrki rauhoittamaan hermostuneen oloista autoilijaa. Veikkaanpa, että kestää vielä jonnin aikaa ennen kuin tällaiset ratkaisut toimivat ärsytystä vähentäen eikä lisäten.
Joskus olisi kyllä kiva, kun ohjelma näyttelisi hetken aikaa kärsivää oikein kunnolla mokattuaan :-)
Aivan! Sinisen ruudun ilmestyttyä kunnon katumus olisi paikallaan. :-)
Sitä odotellessa on tyytyminen pieniin hymyn aiheisiin – niin kuin vaikka siihen, kuinka gmail iloitsee tyhjästä roskapostilaatikosta: ”Jipii, ei roskapostia!”.