Eilen sijoitin keväisessä kodinsisustusvimmassani (kyllä, kevät meni päähän jo tammikuussa) ihanaiseen punamustaan tiskiharjaan, joka paitsi tuli tarpeeseen, myös hiveli värityksellään karjalaista sieluani. Koska olen henkeen ja vereen käsitiski-ihminen, olin myös vilpittömästi ilahtunut nähdessäni vihdoin jotain muitakin kuin niitä perinteisiä valkoisia harjaksia tai trendikkäitä kukkakuvioituja harjoja, jotka eivät istu mielenmaisemaani eivät sitten millään. (Vanhemmat sukulaiseni sen sijaan eivät saa niistä millään tarpeekseen: siinä missä minä toivon aina lahjaksi villasukkia, minulta toivotaan kukikkaita tiskiharjoja. Outoa sakkia olemme.) Ja kaikkihan sen tietävät, kuinka esteettisesti miellyttävä kapine tuppaa toimimaankin paremmin, kysykää vaikka Don Normanilta.
Niinpä sitten illansuussa, kun olin koonnut messevän tiskivuoren altaaseen pestäväksi, tartuin uuteen harjaani ja valmistauduin tuottamaan niin häikäisevän puhtaita astioita kuin nyt uudella harjalla vain voi aikaan saada. Tiedättehän; kun on käteensopiva harja ja puhdistusainetta, ei kovin moni asia voi mennä pieleen, vaan toimitus on simppeli ja lopputulos tyydyttävä kuin polkupyörällä ajaisi.
Pari ensimmäistä lasia menikin suunnitelmien mukaan. Niiden jälkeen yleensä tiskatessa käyttämättömäksi jäänyt aisti yhtäkkiä kuormittui, kun järkyttävän paha haju hiipi nenääni. Ihanan uuden harjani mustat harjakset olivat kostuessaan alkaneet haista! Korjaan: löyhkätä. Tätä ulottuvuutta en ollut koskaan tullut edes ajatelleeksi tiskiharjan käyttökokemuksen suunnittelussa. Oikea muotoilu, harjasten irtoamattomuus ja kestävyys, ne kyllä tunnetaan, mutta ihan heti ei mieleen tule se, ettei materiaalin sovi olla märkiin olosuhteisiin sopimatonta: sehän on ennakko-oletus ja itsestäänselvyys! Kuka lienee suunnitteluvaiheessa sivuuttanut näinkin keskeisen vaatimuksen, tai laillani olettanut, että tietenkin homma on näiltä osin hoidossa.
Se siitä mahtavasta tiskauskokemuksesta sitten. Puhtaatkin astiat menettävät yllättävän nopeasti hohtonsa, kun puhdistusväline prakaa. Tänään sitä saakin sitten haistella harjaa kaupannut myyjä. Minä taidan jatkossa luottaa Sini-tuotteeseen ja viitata kumihanskalla trendeille.
(Kuvan tiskiharjat ovat syyttömiä.)
Joskus nuorena ja tiedostavampana oli vaihtoharjat ekoshoppesta – jotakin hevosenjouhta ja *haisivat*. Toisen pesunkestävän käsitiskarin (vähän ja hyvää) vinkki on Pirkka-vaihtopääharja. Pitääkin taas ostaa!
Vaihtopääharja on konseptina mitä mainioin, mutta a) harjan vaihtaminen on hankalaa ja b) vaihtopäitä ei saa ikinä silloin, kun niitä tarvitsisi. Joudun siis jatkamaan kertakäyttökulttuurin pauloissa.
En voinut olla huomaamatta tiskiharjassa olevaa liimatahraa. Kyllä sille mineraalitärpätille on käyttöä myös naisen taloudessa!
Ah, onneksi kuva ei olekaan minun taloudestani! :-)
Sekoitin jälleen tuotemerkit: Sini-vaihtoharjas toimii…