Kuluneella viikolla on levylistailun myötä tullut oltua melkoisella nostalgiatripillä, jonka johdosta kämpässä ovat raikuneet suuret suosikkini viidentoista vuoden takaa. Alan ilmeisesti vääjäämättä lähestyä sitä ikää, jolloin tuntuu siltä, että parhaat biisit tehtiin joskus 80- ja 90-lukujen taitteessa. Siis viime vuosituhannella, teinit.
Levyjen listaamisessa on se ilo, että vastaan tulee monia sellaisia levyjä, joiden olemassaolon oli ehtinyt jo autuaasti unohtaa – puhumattakaan sitten niistä arkistojen aarteista, jotka ovat olemassa vain liki puhkisoitetuilla c-kaseteilla. Niitä ei löydy myöskään nettilevykaupoista, vaan ainoastaan säkällä markettien alelaareista. (Suosittelen Sokosta, se ei petä koskaan.)
Kuvan kokoelma, siis Juliet Jonesin Sydämen Helppo elämä – tupla-cd on julkaistu tänä vuonna, ja maksoi huikeat 6 euroa. Kuusi euroa! Se on kuulkaa naurettavan vähän siitä, että saa vajota pariksi tunniksi hoilaamaan naapureiden iloksi biisien mukana muistellen niitä aikoja, jolloin keikoille tuli livahdettua alaikäisenä ja kaljajonoon ei uskaltanut edes ajatella menevänsä kiinnijäämisen pelossa. Sitä tunnetta en taida tavoittaa Suen 100. numeron juhlabileissä, mutta ehkä sitten jotain muuta näille ikävuosille sopivaa…
Sivumennen: mikä menee vielä helpommin rikki kuin tavallinen cd-kotelo? No, tupla-cd:n kotelo tietenkin! Ah tätä käytettävyyden juhlaa.
Yhtye nimeltä Life Of Agony julkaisi aikoinaan yhden levynsä peltikotelossa. Pahvikantiset levyt muuten nyhjääntyvät pilalle liian nopeasti, siksi suosin mieluummin muovisia.
Paras musiikki on tehty kun olit 18v. Pitääkö teoriani paikkaansa? ;)
Siltähän se alkaa vähän tuntua… Teininä kuuntelin paljon Röyhkää, Siekkareita, Melrosea, Hearthilliä jne., ja kyllä ne edelleenkin ovat silkkaa parhautta. :-)
Haluan uskoa, että parasta musiikkia ei ole vielä tehty. Tosin Ornette Coleman pääsi lähelle vuonna 1971 Science Fiction-albumillaan…. ai niin ja Mike Patton on kans aika hyvä, sitä on jonkin verran kuunnellut, aika monipuolinen.