Iltauutisista sattui korvaan, että vaikka aikuisista lähes 80 prosenttia käyttää internettiä, lähes miljoona suomalaista ei (katso video). Se on iso luku; aikuisväestöstä lähes neljäsosa. Kun samaan aikaan yhä useampi palvelu siirtyy verkkoon, niin ongelmiahan siitä seuraa. Kuinka pitää internetin ulkopuolella elävät tietoyhteiskunnassa kiinni? Uutisen mukaan palveluja saa, vaikkei koneista mitään ymmärtäisikään, mutta helppoa se ei välttämättä ole.
Ylen juttu ei kuitenkaan paneutunut siihen, mikseivät ihmiset ole uineet verkkoon. Sitä puolta tarkastellaan First Mondayn artikkelissa Unpacking ”I dont want it” – why novices and non-users dont use the Internet. Amerikassa internettiä käyttämättömien määrä on Suomea rahtusen pienempi, 20 prosenttia, mikä tarkoittaa sitä, että 65 miljoonaa amerikkalaista ei verkossa surffaile. Tutkimuksen mukaan Amerikassa on nyt saavutettu saturaatiopiste: kaikki ne, jotka nettiä haluavat käyttää, tekevät nyt niin. Kuitenkin jopa 39 prosenttia käyttäjäkuntaan kuulumattomista on tietoisesti jättäytynyt ulkopuolelle siksi, että netti ei kiinnosta. Olisin silti taipuvainen uskomaan, että kyse ei ole suinkaan asenteista, vaan siitä, että kaikilla ei ole mahdollisuuksia käyttöön – vai ovatko asenteet mahdollisuuksien esteenä?
Näin voi hyvinkin olla. Suurimmiksi esteiksi teknologian käytön omaksumiselle paljastuivat opiskelutavat, asenteet tekniikkaa ja tekniikan käyttäjiä kohtaan sekä sosiaaliset verkostot. Elinikäisen oppimisen periaatteet sisäistäneelle teknologian käyttö on luontevampaa – ja toimeentulokin yleensä parempi, jolloin suoranaisen tietoyhteiskunnasta syrjäytymisen riski on pienempi. Merkityksellistä on myös se, minkälaisia aiempia käyttökokemuksia ihmisellä on tekniikasta ja tietokoneista. Jos kone on jossain vaiheeessa tuntunut vaikealta ja turhauttavalta, ei tämä varsinaisesti rohkaise myöskään hallitsemattomalta massalta vaikuttavan internetin käyttäjäksi, vaikka ympäristö siihen painostaisikin. Käyttökokemuksiin ei taloudellinen tilanne vaikuta: on myös isojen firmojen johtajia, jotka eivät koneisiin koske.
”The perceived complexity of computers and networking repulses most technology resisters, who alluded often to a love of simplicity over complexity, and a comfort in old-fashioned approaches and objects. Complexity appears in participants concerns with ease of use. Several male resisters felt very comfortable with game platforms, citing the ease of plug and play setup, and the use of the television screen rather than a monitor.”
Ja jos teknologia pelottaa, niin kuinka pelottavia ovatkaan tekniikan osaajat! Kaikki eivät tykkääkään nörteistä, saati että haluaisivat sellaisiksi tulla. Tietokone tulee ja ahmaisee vaaraa aavistamattomat kitaansa. Yhteiselo osaavien käyttäjien ja tietokoneita välttelevien välillä ei välttämättä ole ruusuilla tanssimista, tai sitä ei ole ollenkaan, jolloin kukaan ei opi keneltäkään. Yhtä lailla hallaa tekee se kärsimättömyys, jonka tunnistan itsessänikin: minä voin tehdä, kun sinä et osaa (etkä opikaan, jos en annan sinun itse opetella). Kuinka mahtavat toimia Ylen jutussa mainitut tietoyhteiskuntatalkkarit?
Kuinka tästä sopasta voisi luovia selville vesille? Osataanko tietoyhteiskuntaohjelmassa ottaa huomioon myös ihmisten asenteiden ja kokemusten merkitys, kun tuupataan aina vain enemmän palveluja verkkoon olettaen, että niitä myös verkossa käytetään? Täältä koneen äärestä kun näyttää usein siltä, että Suomessa monesti päihdytään tekniikan hienouksista ja mahdollisuuksista niin, että unohdetaan ihmiset, käyttäjät. Ei sillä, itse käytän verkossa kaikkea sitä, mikä mahdollista on, mutta sen verran näkökykyä ja empatiaa on vielä jäljellä, että ymmärrän varsin hyvin kuinka vaikeita monet verkon palvelut voivat ihmisille olla. Pitäisikö tietoyhteiskuntakehityksen painopistettä siirtää hetkiseksi enemmän ihmisten väliseen vuorovaikutukseen, jossa yhdessä opetellaan verkon käyttäjiksi, kaikessa rauhassa, painostamatta? Että jos tehtäisiin kynnyksestä mahdollisimman matala ja panostettaisiinkin niihin positiivisiin kokemuksiin huipputeknologian sijasta? Kuroutuisiko kuilu osaajien ja osaamattomien välillä samalla pienemmäksi?
Ei kaikkien tarvitsekaan, koska me emme elä yksin. Äitini ei käytä nettiä, mutta isä käyttää äidin puolesta. Tarkoittaako tämä sitä, että äitini jäisi tietoyhteiskunnan palvelujen ulkopuolelle? Hyvin nuo kaksi tuntuvat kuitenkin pärjäävän.
Aiheellinen huoli kyllä, mutta onko se niin paha kuin tilastot antaisivat ymmärtää?
En tiedä onko se niin paha – mutta jotkut meistä kyllä elävät yksin. Mainitsemastasi esimerkistä tuli mieleen se, että jos vanhemman väestön keskuudessa miehet käyttävät nettiä naisia enemmän, mutta naisilla taas elinikä on pidempi, niin kuinka silloin käy?
Skenaariona: arvelisin iäkkäiden naisten olevan arempia tietokoneiden käyttäjiä, ja samalla taas he ovat niitä, jotka verkkoon vietäviä sosiaali-, pankki-, terveys- ym. palveluita nyt ja tulevaisuudessa eniten tarvitsevat. Huonokuntoiselle vanhukselle netin käyttäminen olisi varmaan mukava toimintatapa, jos sen osaisi. Toisaalta taas yksinolijalle asioiden hoitaminen virastoissa voi olla ainoa sosiaalinen kontakti toiseen ihmiseen niin kauan kuin itsenäinen liikkuminen vielä onnistuu.
Oma äitini ei ole koskaan koskenut tietokoneeseen, isä osaa surffata vähän. Asioiden hoitajaksi netissä ei ole kummastakaan. Pelkkä ehdotuskin saa nelipistejarrut päälle, ja samanlaisia asenteita olen tavannut monella. Käytännössä siis asiat hoidetaan niin kuin aina ennenkin, mikä meikäläisestä vinkkelistä näyttää mahdottoman hankalalta jonotuksineen ja papereiden postitteluineen. Yllättävän paljon tietoa, tarpeellistakin, löytyy vain netin uumenista sen käytön osaaville.
Uusin tapoihin ja kommervenkkeihin on vaikea lähteä mukaan, varsinkin jos opettelemisen vaiva tuntuu suuremmalta kuin saavutettava hyöty. ”Jos pankkiasiat ovat hoituneet vuosikymmenet näin, niin miksi ne pitäisi hoitaa noin”.
Käytännössä tämä varmaan vaatisi juuri kuvailemaasi ihmisläheistä lähestymistä. Lisäksi jos vanhemmat ihmiset haluttaisiin tutustuttaa nettiin, niin sen ei välttämättä pitäisi lähteä liikkeelle suoraan esimerkiksi pankkiasioinnista tai vastaavista. Parempi aloitus voisi olla jonkin palvelun kautta, joka tuo iloa, ja tutustuttaa lähes vaivihkaa netin käyttöön. Ehkä sitten sen jälkeen asiointia- yms. muita nettiaktiviteettejä olisi pienempi kynnys käyttää.
Mitä nämä palvelut sitten olisivat, onkin jo hyvä kysymys. Skypellä (valmiiksi soittotiedot + luureineen) ilmaiseksi puhuminen henkilölle x, avun seistessä ihan vieressä? En tiedä.
Oikeastaan tärkeimmältä tuntuisi se, että tarjolla on edes jotain opastusta. Muuten saattaa jäädä, ja jääkin, moni asia huomaamatta. Netin voi ymmärtää hyvin yksipuolisesti vaikka vain synonyyminä Googlelle, tai palveluntarjoajan verkkosivulle, tai sille verkkopankille.
Minun vanhemmistani taas äiti on se, joka käyttää tietokonetta: maksaa netissä laskut, hallinnoi sähköpostia, etsii tietoja ja lukee blogejani :)
Isä ei koneeseen suostu koskemaan, ja kun kerran yritin saada surffaamaan netissä, niin meinasi mennä hermot molemmilla. Toisaalta olen ajatellut, että ehkä juuri omien lasten blogit voisivat olla se keino, joka saisi isänikin tietokoneen ääreen: kyllä hän kai sen verran utelias on!
Minunkin isäni lukee blogiani, vaikkei siitä kuulemma mitään ymmärräkään. :-) Sähköposteja olisi vanhempien kanssa mukavaa vaihtaa, mutta ainakaan vielä eivät rahkeet riitä moiseen.
Netistä tehtiin aikoinaan jotain ihan kummallista ja mullistavaa, eli pelottavaa.
Onhan netti mediana mullistanut monta asiaa, mutta itse olen ollut huomaavinani, että esimerkiksi omille vanhemmilleni netin käytöstä pitää kertoa vain niin, että se on uusi paikka käyttää vanhoja medioita: lukea lehtiä, soitella puheluita, katsoa uutisia…
Sen mullistavuus on monille ennen kaikkea siinä, että se yhdistää niin monet vanhat mediavälineet. Ei sen kummempaa eikä sen ihmeellisempää.
Ja Eeroa kompaten: kyllä ilmaiset Skype-puhelut sukulaisille ja oman lapsenlapsen kuvat Flickrissä vie ihmisen jos toisenkin verkkoon!
On hyvä jos Isä osaa netin ja käyttää konettä Äidinkin puolesta mutta me kaikki olemme vain ihmisiä ja ennenpitkää meistä jokaisesta aika jättää. Vaikka aihetta ei haluaisikaan ajatella aktiivisesti etukäteen on kuitenkin syytä myös mielessään käydä lävitse sekin vaihtoehto että ennenpitkää Isä on kirkkomaassa ja miten Äiti sen jälkeen selviää elämässään eteenpäin. Tai toisinpäin.
En tiedä onko kokonaan hyvä että palvelut siirtyvät enemmän ja enemmän nettiin mutta se lienee kuitenkin olemassaoleva tosiasia ja johon on syytä sopeutua ja näkisin että netin ja sen palveluiden peruskäyttötaito on nykypäivän maailmassa samaa sarjaa kuin kyky keittää perunoita, puuroa ja muita perussapuskoita henkinsäpitimiksi.
Kansalaistaito joka on hyvä omata vaikkei kaikkien tarvitse ravintolakokin tasolle yltääkään.
Onneksi oma äiti on työelämässään pankissa pyöritellyt maksuliikennettä parhaimmillaan kahta konetta yhtäaikaa käytellen ja perustaidot sillä saralla eivät ole aivan nollassa. Mutta siltikin itse asiaan ja kehitykseen havahtuneena tässä juuri pistin kehityksen pyöriä pyörimään eteenpäin ja kiikutin 60v-päivien hyvällä tekosyyllä pöydälleen tuliterän iMac:n yli 10v vanhan puuceen tilalle ja totesin että olis aika opetella. (Ja arvannette sen kuka joutui opettajaksi… :) )
Olennaista ainakin omien kokemuksien perusteella on rauhassa tunnustella, ehdotella ja hakea niitä oikeita houkuttimia. Verkkopankit eivät ole niitä sovelluksia jotka saisivat huutamaan ”lisää tätä”, mutta jo mainitut jälkikasvun blogit, kuva-albumit ja Skype-puhelut alkavat olla oikean suuntaisia sovelluksia (kaikilla on omat heikot kohtansa…). Ja mitä tulee asenteluihin, päivityksiin ja kärsivälliseen opastukseen, niin kyllä se on tämän nuoremman sukupolven tehtävä – vaikka se sitten vaatisi toistuvaa matkustelua ja asioiden jatkuvaa kertaamista. Tietyn kynnyksen yli päästyään on surffaavista vanhemmista paljon iloa ja ihmetystä :)