Sen sijaan, että pähkäillään sitä, aiheuttavatko kännykät syöpää tai muita fyysisiä terveyshaittoja, olisi syytä miettiä myös kännykkäriippuvuuden aikaansaamia sosiaalisia ja psyykkisiä ongelmia: Mobile phone users ’stressed out’. Psyykkiset ongelmat saavat vastavuoroisesti aikaan myös fyysistä kremppaa, ja päinvastoin, joten kierre on valmis. Mutta tuskinpa mikään riippuvuus on ongelmatonta, olipa kyse sitten kahvista, kännykästä tai kauniista ja rohkeista.
Oma kännykkästressini tuleekin enemmän siitä, että ihmiset olettavat minun kuljettavan kapulaa aina mukanani. Sitä en tee, ja usein se on äänettömänä mukana ollessaankin. Töissä ollessa ollaan tietysti myös tavoitettavissa sen mukaan kuin tarve vaatii, mutta kyllä työpäiväänkin mahtuu hetkiä, joihin puhelin ei ole tervetullut. Verenpaine nousee korkeintaan silloin, kun vastaajassa on taas yksi olinpaikkaani/vointiani penäävä viesti, kun en ole sillä siunaaman sekunnilla ollut tekstariin tai puheluun vastaamassa. Haluaisin mielelläni ajatella niin, että elämässä on tärkeämpiäkin asioita kuin puhelin, ja että jos asia on tärkeä, niin sen voi ladella vastaajaan.
Niin että miten se olikaan niiden mobile presence -toimintojen kanssa, olisiko niistä stressinlievittäjiksi?
Äläpä muuta viserrä. Jotenkin ihan mummonaikaista on sellainen, että kapula ei ole matkassa ja valmiustilassa esimerkiksi ystävien kesken (tai etenkään yksin) lenkillä, elokuvissa tai vaikka vaan lähikaupassa. Teatterit pitäisi varmaan kieltää lailla, siellä kun kapulasta on pakko katkaista virta kokonaan ja sitä vasta selittämään joutuukin.
Minä en ole niin tärkeä ihminen, että minut olisi aina pakko tavoittaa. Amen.