Aikanaan tulevaisuudentutkimusta opiskellessani en olisi villeimmissä unissanikaan osannut kirjoittaa sellaista skenaariota, jossa olisin sellaisessa työssä, jonka olennainen osa on skenaarioiden kirjoittaminen. Skenaariotyöskentely on vaikeaa, mutta antoisaa. Vaikeaa siksi, jos sattuu olemaan akateemisen maailman jäykistämä, eikä runosuoni syki, mutta kirjoituslihasten vertyessä pieni satuilu toisinaan tekee mielenterveydelle pelkkää hyvää. Mutta vaikka asiantuntijat useimmiten kirjoittavat ja visioivat skenaariot, ovat parhaimmat muistoni niistä sessioista, joissa käyttäjät tai projektiryhmä ovat tarttuneet kynään itse. Kokemusteni mukaan sellainen ihminen, joka ei virkansa puolesta haistele trendejä tai kuulostele toisten tiedostamattomiakin tarpeita, saattaa visioida niin mojovan jutun, ettei siihen olisi tohtorisaivoilla ihan heti päädytty.
Ja sitten on sellaisia tulevaisuudenkuvia, joita ei välttämättä haluaisi lukea, niin kuin vaikka tämä synkkä A Future Love Story. Mutta miettikääpä niitä takavuosien teknologisia uhkakuvia, joissa ajateltiin robottien kansoittavan katuja ja ruuan olevan purkista napattuja pillereitä, kyllä tässä jotain samaa tunnelmaa on. Ja kuinka monta vastaavaa kuvitelmaa onkaan sittemmin tullut todeksi?
Aamulla taas kerran myöhässä olevaa hesaria kaivatessani tulin ajatelleeksi aamiaispöydässä luettavaa sähköistä lehteä, josta Ilkka aikaisemman merkintäni kommenteissa kirjoittaa. Se sentään olisi ajoissa saatavana, vaikka käyttömukavuus olisikin ensi alkuun, ennen tottumista, vähän niin ja näin.
”Paperinen aamuhesari korvautuu kunnolla sitten kun siihen aamiaispöydän pintaan saadaan samalla resoluutiolla vähintään puolen pöydän kokoinen sähköinen lehti. Tällöin voidaan luopua lehtien kääntelystä ja vaikka vain vierittää jatkuvaa lehteä eteenpäin yksinkertaisella kädenliikkeellä tai korostaa leiskasta omiin kiinnostuksen kohteisiin liittyvät artikkelit.”
Ja siinä samalla mietin sitä, miksi ajatus tuntui niin kumman tutulta, ikään kuin olisin nähnyt sen jo. Jostain muistin syövereistä mieleeni palautuivat kouluajat, ja se lukuvuosi, jolloin paljastui, että eräs lukioaikojeni opettajista oli allerginen paperille, minkä täytyi olla painajaismaista kirjoja rakastavalle miehelle. Muistan puisen, lasikantisen kehikon, jonka läpi hän papereitaan ja kirjojaan luki, ja kuinka kovin kömpelöltä se näytti. Tänä päivänä rakennelma tuntuu ikään kuin sähköisen lehden prototyypiltä, joita niitäkin saa tässä ammatissa askarrella. Niin, kuinkahan monta skenaariota ihmiset tiedostamattaan luovat joka päivä – kuinka monta tulevaisuuden huipputuotetta olemmekaan jo tietämättämme keksineet?
Järjestely vaikutti tilanteen traagisuudesta ja lukemisen hankaluudesta huolimatta hienolta. Mustavalkoinen elokuva jossa hidas tunnelma, paljon kirjahyllyjä ja esiteknologisen scifinostalginen lasilevylaitteisto.
Mutta huh. Olisin itse kuitenkin jopa pähkinäsuklaa-allergikko mieluummin kuin paperipölyallergikko.
Ei missään nimessä mitään puolen pöydän kokoista systeemiä, jota lukiakseen pitää pöydältä kerätä iso kasa tavaraa pois. Tabloid-koko enintään. Mieluummin vaikka aikakausilehtikoko.