Kun itse kärvistelee enemmän tai vähemmän iän mukanaan tuoman kyynisyyden suossa, on oikein mukavaa välillä lukea kirkasotsaisia ajatuksia käytettävyydestä ja muotoilusta. Tällä kertaa tunteensa on sanoiksi kolumnissaan pukenut Pieter Desmet Design & Emotion Societyn elokuun uutiskirjeessä (pdf).
”[…] we must not forget that ’designing is an act of love’. […] Bad design is the outcome of a lack of involvement with the intended user: ’bad design happens when the designer doesnt care’.”
Tuttu juttu on se, että ihmiset ovat valmiita sijoittamaan (jopa vähän ylimääräistä) sellaisiin tuotteisiin ja palveluihin, jotka tuottavat mielihyvää. Mutta onko nyt tulkittavissa, että jos tuote on käytettävyydeltään kehno, sen tekjä ei ole pahemmin käyttäjästä piitannut? Ehkä kyse onkin silkasta tietämättömyydestä, tai rahasta – niin kuin usein on, sillä käyttäjätutkimukseen ei aina haluta panostaa ”ylimääräisen” rahanmenon pelossa. Desmet kuitenkin pitää tätä ajattelutapaa vääränä:
”When it comes to experience, commercial and empathic concerns do not collide. The focus on experience allows us to explore our responsibility and possibility to care for users and at the same time create products that producers are more than willing to produce and market – because they sell. Essentially it is profitable to care about the user, because those products that care about their users; those products that have been designed as an act of love, will have the prospect to be successful.”
En voi silti olla hymyilemättä sille, mitä tapahtuisi, jos suunnittelija- ja toteuttajaporukalle alettaisiinkin levittää rakkauden ilosanomaa. Jos käytettävyysarvioissamme arvottaisimmekin löydetyt ongelmakohdat sydämillä – särkynyt sydän tarkoittaisi tietenkin sitä katastrofaalista virhettä, joka estää tuotteen käytön kokonaan. Muuttaisiko se ajattelutapaa ja asenteita? Ja ajatella, jos käyttäjä mukavaa tuotetta käyttäessään ilahtuneena miettisi, että tämän suunnittelija varmaankin rakasti minua. Kyllä siihen kokemukseen saattaisi sijoittaa toisenkin kerran.
