Sen jälkeen kun minulle hiljattain kyseenalaistettiin koko mobiilin saavutettavuuden konsepti, on näitä nimenomaan saavutettavuutta parantavia, eri erityisryhmien tarpeita paremmin palvelevia kännyköitä ja sovelluksia alkanut tupsahdella vähän joka tuutista. Hyvä niin. Eilen esille tuli näppäimetön puhelin Onyx, tänään taas Motorolan ideoima konferenssipuhelusovellus, joka pystyy analysoimaan osallistujien äänet ja muuttamaan hiukan sellaisia puheääniä, jotka ovat liian samankaltaisia toistensa kanssa. Kaikki, jotka joskus ovat konferenssipuheluita puhuneet tietävät, minkälaista tuskaa se voi olla: kaikuu, kiertää, kohisee, ihmiset puhuvat päällekkäin, sanoista ei saa selvää, puhujista ei aina tiedä. Tällainen sovellus helpottaa ainakin heikkokuuloisten elämää, mutta varmasti muidenkin.
Erilaiset mobiilit terveyssovellukset tuntuvat nekin olevan kovassa nousussa. Diabeetikoille tarkoitettu HealthPia Diabetes Phone mittaa verensokerin, antaa ruokavalio-ohjeita ja laskee kalorit, muiden muassa. Hyödyllistä kuin mikä. [via]
Olenkohan muuten ihan väärässä oletuksessani, että mitä enemmän tällaisia ”erityislaitteita” markkinoille tulee, sitä matalammaksi muuttuu niiden käyttöönottokynnys (olettaen, että tuotteita on tarjolla)? Toki aina on niitä ihmisiä, jotka eivät voi käyttää silmälaseja silkkaa turhamaisuuttaan, mutta vieläkö leimautumista varotaan entiseen malliin? Saavutettavista, esimerkiksi vanhuksille suunnatuista yksinkertaisista puhelinmalleista puhuttaessa joku keksii aina sanoa, ettei niitä kukaan kuitenkaan osta, kun ei halua puhelimellaan viestittää kuuluvansa ikäihmisiin. Jos kohta surullisenkuuluisan Ringon markkinoinnissa aikanaan ajettiinkin pää edellä puuhun, niin eiköhän siitä ole jo otettu opiksi. Ja kuka näitä puhelimia enää osaa niin hyvin toisistaan erottaa, että tietäisi naapurin kännykkämallin perusteella päätellä hankintasyistä yhtään mitään?
