Pienenä halusin olla pankkineiti – ja nimenomaan -neiti, sanastooni ei kuulunut mikään -virkailija. Eikä siihen aikaan tiskin takana tainnut muita kuin naisia näkyäkään. Pankkineitejä tuli leikittyä päivät pääksytysten niin, että sitä jaksetaan sukujuhlissa muistella vieläkin. (Pankkineitiyden kanssa kovaa kisaa kävi myös agentin ammatti, sillä Charlien enkelit oli parasta mitä olla saattoi. Sujuvasti yhdistimme molemmat.)
Pankissa käyminen oli joka kerta elämys, enkä halunnut jättää väliin yhtään vierailua. Silloinhan pankeissa vielä sai käydä, joskus useampiakin kertoja viikossa, automaatteja kun ei oltu keksitty. Oli isot pankkisalit ja puunattu neiti tiskin takana, ja leijonakantiseen sai leiman. Pankeissa oli ihanan virallista tunnelmaa ja aina hyvä palvelu, sikäli kun siitä mitään ymmärsin. Hyviä muistoja.
Mutta sitten vuodet vierivät, tuli internet, ja myös pankki siirtyi sinne. Verkkopankki taisikin olla ihkaensimmäinen oikea palvelu, jota aloin verkossa käyttää. Sitä ennen olin jo viettänyt pitkän tovin automaatilla laskuja maksaen, koska jossain vaiheessa pankissa jonottaminen ei enää ollutkaan niin hienoa. Verkko poisti automaattijonotuksenkin. Oli se niin kätevää. Nyt en enää osaisi kuvitella miltä tuntuisi käydä pankissa nostamassa rahaa.
Eikä se totisesti ole enää tarkoituskaan. Näinä aikoina en käy pankissa kuin äärimmäisessä hädässä silloin, kun asiaa ei voi muuten hoitaa, käytännössä siis ehkä korkeintaan joka toinen vuosi. Tällä viikolla jouduin taipumaan, edellisestä kerrasta taisikin jo olla pari vuotta ainakin. Jos ei kokemus silloin ollut mitenkään mieltäylentävä, niin nyt se oli suorastaan ala-arvoinen.
Kun pankkiin on pakko mennä, mennään sinne, mikä on lähin ja kätevin. Minulle se sattui olemaan Kampin uuden liikekeskuksen Sampo, jonne eräänä iltapäivänä kurvasin. Kun olin saanut arvottua oikean jonotusnumeron kahdesta eri masiinasta, siirryin kiltisti penkille istumaan. Kaksi virkailijaa palveli liukuhihnatahtia parin metrin päässä. Kassa-asiakkaalle ei ollut edes istuinta, tiliasiakkaalle sentään jonkinlainen baarituoli. Ajan varaamalla olisikin päässyt lasiseinien taakse pehmeälle istumaan. Kahvikuppiko siellä höyrysi jonkun kädessä?
Hyvin kuuluivat muidenkin läsnäolijoiden asiat, minkäänlaista äänieristystä kun ei ollut. Pankkineiti oli kovin nuori ja kovaääninen, mikä osoittautuikin hyväksi ominaisuudeksi, sillä asiakkaiden ylivoimainen enemmistö ei olisi kuiskailuja kuullut. Ensimmäistä kertaa elämässäni näin pankissa myös nk. epäsosiaalista ainesta. Ensimmäistä kertaa olin vähän varuillani. Ensimmäistä kertaa mietin, kuinka saisin hoidettua asiani mahdollisimman nopeasti ja vähin sanoin.
Baarituoli osoittautui suunnittelun kauniiksi kukkaseksi, siinä kun ei pystynyt istumaan. Jalkoja ei saanut pöydän alle, kun pöydässä ei ollut reunaa. Tähän ei siis ollut tarkoituskaan jäädä istuksimaan. Nopeasti pois vaan tilaa viemästä! Mitenkähän käy vähän iäkkäämmän asioijan? Hankalasti kököttäen hoidin asiaani, joka kesti ja kesti. Neidin kailotus kuului. Yritin sivuuttaa nopeasti suureen ääneen lausutun kommentin tililläni olevasta summasta ja tarjouksesta avata uutta tiliä: viimeinen homma, mitä siinä tilanteessa olisin halunnut ryhtyä tekemään! Rohkaistuin mainitsemaan neidille äänen kuuluvuudesta, tuloksetta. Kyllä hän sen tiesi, hän hymyili iloisesti ja jatkoi samalla volyymillä. Ei tepsinyt oman äänen hiljentäminen, toivotonta. Tuolistakin sanoin, tuttua sekin. ”Suunnittelijalla taisi olla huono päivä!” Minä yritin olla näkemättä kanssa-asiakasta odottamassa vajaan metrin päässä, hyvä kun ei niskaan hengittänyt. Poistuin tuskanhiki otsalla ja vannoin ettei ikinä enää. Samalla tiedän, että vielä on nöyrryttävä.
Tähän on tultu. Tervetuloa meille asioimaan my ass.
Hyvästi lapsuuden unelmat.
Yäh, mikä kokemus. Omakohtaisesti ratkaistu a) hankkimalla sen verran velkaa, että b) on avainasiakas, jolloin c) kaikki hoituu kivuttomasti netitse/puhelimitse/varattuun aikaan juurikin kahvikuppi kourassa.
En vain jaksa ymmärtää sitä, miksei se vähä pankkipalvelu mitä vielä on tarjolla voi olla hyvää. Argh. Minäkin olen ollut saman pankin asiakas koko ikäni, luulisi siinä jo avainasiakkuutta kertyneen!
Kun olin hankkimassa ensimmäistä pankkikorttiani, huomautti virkailija, että käyttötilillä – josta en suostu käyttämään sanaa käyttelytili – oli ylimääräistä ja se kannatti siirtää säästötilille. Hän kysyi kuinka paljon, vastasin kaikki. Siirrettiin.
Toimenpiteen jälkeen heräsi hieman epäilys siitä kuinka pystyisin maksamaan erääntyvät laskut kun tilillä ei ollut enää yhtään rahaa. Onneksi palkkapäivä tuli lopulta hätiin.
Minulle kyllä tarjottiin ihan hyvä tuoli ja palvelua. Olin tosin varannut ajan puhelimitse etukäteen. Tosin puhelimessa siirtyilin ensin henkilöltä toiselle, kun en osannut esittää asiaani pankkijargonilla.
Apteekkien reseptitiskit ja Diacorin vastaanotolle ilmoittautuminen ovat vähän vastaavia paikkoja kuuluvuuden ja kökötyksen suhteen…
Edsel, vielä pahempaa on niissä apteekeissa, joissa ei ole itsepalvelua, vaan asiansa joutuu kakaisemaan ääneen tiskillä, jono selän takana. Etenkin, jos ei tarkkaan tiedä mitä lääkettä on ostamassa.
Olipas ääliömäinen kommentti toimihenkilöltä se äänitaso! Yksityisasia on yksityisasia, vaikka miten tykkäisi kailottaa. Apteekki, pankki ja sairaanhoito ovat -tai pitäisi taas olla- häveliäisyyden ja ns. supatuksen tiskejä. Tilasuunnittelun avulla voi joko pahentaa tai parantaa asiakaskokemusta, eikä sitä pitäisi väheksyä jos oikeaa halua sellaiseen on.
Toinen ikävä luku ovatkin julkishallinnon eri osa-alueet, kuten vaikkapa lupavirastot, työnhaku ja soster-palvelut.
Kääntäen julkista kommentointi- ja älämölötilaa ovat kai lähinnä viihde- ja urheilupaikat, baarit/ravintola ja terassit.
Minä vähän luulen, että ainakin pankeissa on pyrkimys siihen, että mahdollisimman harva kävisi siellä hoitamassa ns. juoksevia asioita. Lainanottajille ja sijoittajille on sitten palvelua tietenkin ihan erikseen – kahvikuppi kädessä.
Kuvittelin pienessä mielessäni sitä Postisäästöpankin tätiä kailottamassa, ja saattaisi olla että on jäänyt tiskiin juurikin tästä syystä. Ja hyvät/potentiaaliset asiakkaat hyysätään pehmeämmillä penkeillä – niinkuin muussakin bisneksessä.
Mainitsemasi arvokkuuden tunne on harvinaista hupia, ja sellaisena vähän sääli. Eivät nuoret polvet ikinä opi miten asiat voidaan hoitaa – enkä tarkoita mitään pönöttämistä. Aika on toinen, ihmiset ovat toisia ja tavat… laimistuneet?
Kävin joskus noutamassa pankkista uuden luottokortin.
Sain luottokortin lisäksi avioliittoneuvontaa; ei kuulemma nykyään enää uskalla pitää rahoja yhteisellä tilillä, kun koskaan ei tiedä miten avioliitossa käy!
Myöhäinen lisäys, kun palasin artikkeliin ammattimielessä. Pankkini (subject to change) vieraan konttorin virkailijalta sain kommentin, ettet sitten ole puolisoa vielä löytänyt. En osannut edes häkeltyä. Olisi tietysti pitänyt vastata jotain tyyliin ”Olisikos sitä nyt tässä tarjolla?”. Puhuin vain asiaa.