No niin! Minä en ole ainoa, joka kuulee ääniä! New York Timesin artikkelissa I Hear Ringing and There’s No One There. I Wonder Why. paljastetaan, että milloin mitkäkin ympäristön kilahdukset ja piippaukset saavat ihmiset luulemaan puhelintensa pirahtaneen. Tällaisen ”psykoakustisen ilmiön” saa minun korvissani aikaan ainakin P!nkin Get The Party Started jokaisella kuulemiskerralla. Ihmismassojen keskellä liikkuessa olen huomannut, että jopa jonkun toisen ihan vieras soittoääni saa ihmiset hamuilemaan kännyköitään, geneerisestä tekstiviestipiippauksesta nyt puhumattakaan. Mutta asiat voisivat olla vieläkin hullummin: jotkut onnettomat värinähälytyksen käyttäjät tuntevat jopa haamuvärinää.
Kärsin haamuvärinästä! Puhelin majaa yleenä laukun taskussa, ja tulkitsen kaikki epämääräiset liikahdukset helposti värinähälytykseksi ja hamuilen puhelinta tuon tuosta.
Haamuvärinää täälläkin. Joudun tavan takaa koskettamaan jalkaani varmistuakseni soiko puhelin vai ei.
No johan! Ja minä kun olin tästä ongelmasta ihan tietämätön.
Kovin usein bussissa alkaa armoton taskujen kaivelu, kun jonkun Nokia piippaa tekstaria. Silloin on mukavaa tietää, että oma puhelin piippaa eri tavalla.
Vaikka en ole kyllä itsekään pitänyt ääniä päällä enää pariin vuoteen. Haamuvärinästä kärsin, vaikka puhelin ei olisi mukana.
PA: ehkä se onkin kevääseen liittyvää henkistä värinää?