Mitä lienee liikkunut sen suunnittelijan päässä, joka eräänä kauniina päivänä päätyi työssään keksimään paperisen rannekkeen?
Jokainen tapahtumakävijä tietää, kuinka mahdottoman ikäviä nämä roippeet ovat ranteessa, epäkäytettävyydestä nyt puhumattakaan. Pituutta rannekkeella on sen verran, että tällainen pienempi henkilö saa kieputtaa sen ranteen ympäri kahdesti. Tarrakiinnitystä suojaava lappu on yleensä niin tiukassa, ettei sitä saa vaivatta irti. Jos sen ottaa irti ennen kuin ranneke on aseteltu paikoilleen, se mitä suurimmalla todennäköisyydellä takertuu jonnekin, minne sen ei pitäisi. Niin kuin vaikka vaatteisiin, papereihin, vastaantulijoihin. Jos sen yrittää saada irrotettua vasta sitten, kun ranneke jo on paikoillaan, vaaditaan jo melkoista sorminäppäryyttä ja -notkeutta. Lopputuloksena se ei ole koskaan oikeassa kohdassa: aina vähän vinossa, aina liian löysällä tai tiukalla.
Käytössä paperinen ranneke on tukalista tukalin. Kesähelteellä se hiertää, kutittaa ja hiostuu, kokoaa matkaansa kaiken joutavan pölyn, rypistyy, rispaantuu – mutta ei katkea. Talvella hikoilun voi jättää listasta pois. Jos sitä joutuu pitämään useamman päivän, on peseytyminen ja nukkuminen epämiellyttävää puuhaa. Paperi kastuu, ja mitä suurimmalla todennäköisyydellä aamulla löytää poskestaan perinteisen tyynynjäljen lisäksi vähän vauhdikkaammatkin raidat. Jotkut rannekkeet vielä päästävät väriä.
Ranneketta ei saa pois ilman saksia tai jotain muuta teräasetta. Se ei todellakaan katkea eikä repeydy, ja jokainen voi vain kuvitella, kuinka mukavaa on sohia saksilla omaa rannettaan – etenkin, jos nauha on ”väärän” käden ranteessa, siinä toisessa kun yleensä on kello, eikä näitä kahta voi todellakaan sijoittaa samaan käteen. Ihan mitkä tahansa sakset eivät tähän materiaaliin pureudu, ehei – niiden on syytä olla terävät. Paperista, rispaantunutta ja kulahtanutta riekaletta ei tee mieli säästää muistona, eikä todellakaan säilyttää ranteessa, toisin kuin sympaattisten plommattavien narujen aikakaudella oli vielä tapana. Silloin saattoi festarikauden jälkeen vielä syystalvellakin katsella kaihoisasti rannetta koristavaa nauhariviä ja muistella kauniita kesäpäiviä. Nyt näistä muistoista haluaa vain päästä mahdollisimman nopeasti eroon.
Kertakäyttökulttuurin kertakäyttöiset elämykset – mikäpä niitä symboloisi paremmin kuin paperinen ranneke.
Tästä asiasta onkin näkemyksiä liikkeellä enemmänkin. Tuolta Rokin keskustelupalstalta myös sen paperisen inhakkeen hyvistä puolista Verkkotoimituksen vastauksessa ketjun lopussa.
Juu, paperinen on inha. Mutta silti se voittaa muovisen version! Muovinen ei tietysti nuhjaannu, mutta ranne on sen alta päivän käytön näköinen samaa luokkaa kuin jalka kuukauden kipsissä oltuaan. Koko ajan muovi jää ihoon kiinni ja oli sitten liian kuuma tai kylmä, rannekkeen alta käsi on kostea. Sen voi teoriassa kiskoa irti niin, että kiinnittävä muovinen ”neppari” hajoaa, mutta siinä vaiheessa kädessä on jo ihan kunnon jäljet. Eikä tuohonkaan mikä vain saksi pure. Loppusijoituksessa on tietysti vain hyvä, jos ranneke säilötään muistoihin ainakin siksi aikaa, kunnes muovin hävittämiseen on kehitetty järkevä keino…
Jep, kaikella on puolensa, ja kustannusajattelu on tietysti ymmärrettävää. Käyttömukavuuden kanssa sillä ei sitten olekaan mitään tekemistä. Pitää olla tyytyväinen ettei rannekkeesta tarvitse yleensä kärsiä muutamaa päivää pidempää – mutta miten lie rakennusporukalla, ei kai niillä ole rannekkeet käsissä paria viikkoa?
Se on tuo paperiranneke kai vähän niin kuin baja-maja. Ei mitenkään päin miellyttävä, mutta ajaa asiansa poikkeusolosuhteissa. Kun vaan joku keksisi paremman.
Raksa pitää ranneketta aina turvallisuussyistä passin kaulanauhassa. Ranteessa se kun voisi tarttua johonkin, aiheuttaen irtoraajoja tai vastaavaa.