En voi mitään sille, että tuppaa hihityttämään tyttömäisesti joka kerta, kun kirjoitan blogeista blogiin, jotain niin absurdia siinä vielä on. Tosiasiahan on kuitenkin se, etten voi tuolla arjessa blogeista juuri kenellekään puhua, kun viitekehys on sellainen, että bloggaaminen menee suurelta osalta tuttavapiiriä ohi ja yli jälkeä jättämättä, vaikka Hesarissa kuinka blogattaisiin. Siinä on vähän jotain samaa kuin jos yrittäisi hehkuttaa jotain indiebändiä ihmiselle, jolle Anssi Kela on rock.
Ei ole kuin muutama hassu päivä siitä, kun vastasin ”mistä sä tunnet sen?” -kysymykseen mutisemalla olemattomaan partaani jotain verkosta, mistä vastapuoli sai taatusti sen käsityksen, että jotain treffipalveluja tässä harrastetaan. Äh, olkoon. Siksi en voi kuin ihailla esimerkiksi Mertenin tapaa blogata blogeista jotenkin niin ihanan rehellisin ja subjektiivisin sanankääntein, etten ikinä itse moiseen pystyisi. Tai ehkä Merten nyt vain on niin hyvä kirjoittaja kaiken kaikkiaan (otatko sokeria kans?).
Bloggaaminen on yllättävän henkilökohtainen juttu, huomaan. Ehkä siksikin olen vierastanut ja vierastan jossain taustalla vaanivia markkinavoimia ja ajatusta blogeilla rahastamisesta. Sehän on vähän sama kuin jos harrastuksesta tulisi työtä, jolloin koko hommasta katoaa jotain hyvin olennaista. Silloin pitäisi keksiä uusi harrastus.
Blogistista luettavaa tekemisen puutteessa vanuville: Blogs – A global conversation. A Master’s Thesis on the Social Phenomenon of Blogs. (pdf)
Kyllä blogeista kannattaa puhua aina vaikka vähän ahdistaisikin.
Yritän koko ajan treenata tätä elämän osa-aluetta.
Joo, mutta vain yhden palan. Kiitos.